Andrein ajatuksia

Kuvakuulumisia seurakunnantarkastuksesta II

2012-01-28T23:35:00.001+02:00

Arkkipiispa Leo tervehtii seurakuntalaisia Valtimolla...

...ja seurakuntalaiset kuuntelevat arkkipiispaa

Seurue tutustumassa Rasimäen tsasounaan

Luottamushenkilöiden tapaaminen Nurmeksessa

Kanttori Mauri Mahlavuori ja arkkipiispa löysivät yhteisen ilonlähteen...

...joka oli valokuva kristinoppileiriltä. Löytyykö tuttuja?

Arkkipiispa Leo antaa illan päätteeksi Bomban isännälle Matti Konttiselle muistoksi kirjan

Kuvakuulumisia seurakunnantarkastuksesta

2012-01-27T22:16:00.000+02:00

Pietarin ja Paavalin kirkko tammikuisena päivänä

Hallinnon tarkastusta seurakuntasalissa (Paavo Kokotti, Outi Vasko ja Timo Mäkirinta)

Isä Timo Mäkirinta tutustuu seurakunnan valokuvanäyttelyyn Juuan kirjastossa

Tutustumista Juuan tsasounan esineistöön.

Lahja Kirjavaisen (oik.) lahjoittamia ehtoollispeitteitä oli näytteillä Juuan tsasounassa.

Ylidiakoni Paavo Kokotti kertoo kuulumisia Juuan seurakuntasalissa.

Sakkeus (opetuspuhe)

2012-01-22T15:03:00.000+02:00

Vietämme tänään Sakkeuksensunnuntaita. Kirkkovuoden kierrossa tämä päivä antaa meille viitteitä jolähestyvästä paastosta, vaikka tämä sunnuntai ei olekaan vielä varsinainenSuuren paaston valmistussunnuntai. Meille annetaan siis paljon aikaavalmistautua paastoon, joka taas valmistaa meitä Kristuksen ylösnousemuksensuureen juhlaan.

Evankeliumitekstien osaltaSakkeuksen sunnuntai ja sitä seuraavat muut sunnuntait ovat oikeitakirkkovuoden helmiä. Ne puhuttelevat meitä hyvin voimallisella tavalla. Jälleenkerran meidän on syytä pysähtyä pohtimaan, että mitä Sakkeuksen ja Kristuksenkohtaaminen voi meille opettaa?

Sakkeus lyhyenä, muttasitäkin uteliaampana henkilönä on tullut monelle tutuksi jo pyhäkoulusta taisinapinsiemenkerhosta. Hauskojen ja helposti liiankin leppoisiksipelkistettyjen evankeliumin tapahtumien taakse kätkeytyy kuitenkin paljonenemmän.

Sakkeus oli publikaanienesimies Jerikossa. Hän vastasi siitä, että Jerikossa kerättiin veroja omaltakansalta vieraille roomalaisille miehittäjille. Publikaanit olivat velvollisiatilittämään tietyn summan keisarille, mutta monesti he kiskoivat ihmisiltäenemmän rahaa, jonka he pistivät omaan taskuunsa. Publikaaneista ei siistodellakaan pidetty. He olivat muiden silmissä maanpettureita ja huijareita.

Sakkeus olisi halunnutnähdä kaupungin halki kulkevanJeesuksen, mutta hän ei lyhyenä nähnyt väkijoukon takaa yhtikäs mitään. Hän eivoinut kuitenkaan lähteä tuon väenpaljouden keskelle, sillä hänet olisi todennäköisestipiesty siellä kuoliaaksi. Varmasti paikalla oli sellaisia ihmisiä, jotkaolisivat käyttäneet hälinää hyväkseen ja tappaneet tuon maanpetturina pitämänsämiehen. Siksi Sakkeus juoksi edemmäksi ja kiipesi puun suojaan piiloon, jossahän saattoi rauhassa seurata Kristuksen kulkua kaupungista ulos.

Tässä tilanteessa tapahtuikinjotain todella yllättävää. Kristus oli poistumassa kaupungista, kun hänpysähtyi ja kääntyi ylöspäin Sakkeuksen suuntaan ja sanoi tulevansa hänenvieraakseen. Väkijoukko oli varmasti tyrmistynyt! Kuka tahansa olisi ottanutJeesuksen kotiinsa kunniavieraakseen, mutta sen sijaan tämä tarjoutuikin omastaaloitteesta menemään tuon syntisen huijarin kotiin.

Sakkeus oli tästä kaikestaenemmän kuin hyvillään. Sillä hetkellä hän koki myös mielenmuutoksen ja tarjoutuihyvittämään kaiken sen vääryyden, mitä hän oli ehtinyt ihmisille tekemään.Kristus totesi, että juuri tämän takia hän oli saapunut ihmisten keskelle: ”Juurisitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. (Luuk. 19:10)

Sakkeuksen ja Kristuksenkohtaamiseen liittyy syvällinen opetus. Ensinnäkin siinä heijastuu ihmisenkiinnostus ja kaipaus Jumalaa kohtaan. Valitettavan usein me ihmiset osaammeluoda itsellemme epäjumalia, joita kohtaan yritämme osoittaa tuota kiinnostustaja kaipausta.

Olemmeko ikinä järjelläpohtineet sitä, että millaisia ovat ihmisten kiinnostuksen kohteet? Esimerkiksitiettyjen julkisuuden henkilöiden nimet ovat ikään kuin taikasanoja, joidenpakottamina ihmiset ryntäävät ostamaan heistä kertovia lehtiä. Miten näidenjulkkisten yksityiselämän seuraaminen voi edesauttaa meidänsielunpelastustamme?

Todellisen täyttymyksenvoimme saavuttaa ainoastaan Kristuksessa. Jokainen rukous vie meitä lähemmäksiJumalaa ja sen kautta myös Jumala vaikuttaa meissä. Suhteemme Jumalaan on siitäainutlaatuinen, että se perustuu aina rakkauteen ja ihmisen vapaaseen tahtoon.

Eihän Kristuskaan sanellutSakkeukselle, että tämän tulisi nyt osoittaa katumusta ja palauttaa kaikkivääryydellä hankitut rahat takaisin korkojen kera. Näin ei tapahtunut, silläKristus ei halunnut sanella ihmisille asioita, vaan heidän tuli itse omastavapaasta tahdostaan toimia uudella tavalla.

Jumala vaikuttaa meissä,mutta sitä ennen meidän tulee olla kääntyneenä Jumalan puoleen. Sakkeus käyttisuoranaista mielikuvitusta siinä, että hän pystyi näkemään Kristuksen. Meitäkinmuistutetaan nyt siitä, että Kristus vaikuttaa meissä, kunhan vain osaammekääntyä Hänen puoleensa.

Tämän päivän ongelma onsiinä, että ihmiset haluavat Kristuksen asumaan luokseen, mutta samaan aikaansen eteen ei haluta nähdä yhtään vaivaa. Olisiko Sakkeus saavuttanut mitään,jos hän olisi jäänyt istumaan omaan kotiinsa? Mitä suurimmallatodennäköisyydellä mitään ei olisi tapahtunut ja hän olisi jatkanut entistäelämäntyyliänsä.

Meitä siis muistutetaan johyvissä ajoin ennen Suurta paastoa siitä, että hengellisen elämän kehittäminenedellyttää meiltä ponnisteluja kohti Kristusta. Me emme voi edes aloittaatodellista paastoa, jos meidänkiinnostuksemme on jossain aivan muualla kuin Kristuksessa. Käytännössä meitäkannustetaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, jossa me aivanainutlaatuisella tavalla voimme kohdata Kristuksen. Tuo kohtaaminen saa meidänmielemme myös muuttumaan, jolloin me Sakkeuksen tavoin huomamme aikaisemmat erheemmeja haluamme hyvittää ne.

Yksi Suuren paastontärkeimmistä opetuksista kätkeytyy juuri tähän Sakkeuksen ja Kristuksenkohtaamiseen. Paasto ja kilvoittelu alkavat siitä, että me vilpittömästihaluamme kohdata Kristuksen. Hänelle kuuluu kiitos, kunnia ja ylistys, nytaina ja iankaikkisesti. Amen.


Taitaa olla helpompi kavuta metsäviikunapuuta kuin meidän kotimaista mäntyä	.

Käytännön ekumeniaa

2012-01-19T21:46:00.000+02:00

Vietämme nyt ekumeenista rukousviikkoa. Tämä viikko tahtoo aika ajoin luoda aikamoisia paineita seurakuntien työntekijöille, kun yhteisiä tapahtumia ryhdytään hiki hatussa järjestämään. Varmasti joissakin paikoissa syntyy väistämättä jopa sellaisia ajatuksia, että taas tässä pitää väkisin keksiä jotain yhteistä toimintaa ekumenian nimissä. Eikös se riitä, että kirkot sattuvat olemaan saman kadun varrella ja kyllähän tässä aina tervehditään kun tavataan?

Ekumeeninen yhteistoiminta jää monesti aika vajaaksi ja uskoivaistenkin on helppo syyllistyä siihen me vastaan muut ajattelumalliin, jossa "meidän porukka se on parempi kuin tuo toinen". Itse asiassa olisi aika outoa, jollei tämän kaltaisia ajatuksia syntyisi. Kuka nyt kuuluisi johonkin uskontokuntaan, jos hän ei pitäisi sitä erityisessä arvossa? Tietysti kauniimmin muotoiltuna oma kirkko on juuri minulle se paras paikka. Jos olo ei tunnu kovin kotoiselta, niin silloin voi ihan vakavasti pohtia, että olenko oikeassa paikassa?

Mutta takaisin itse asiaan. Mitä ekumeenisen toiminnan pitäisi olla? - Sen pitäisi ainakin olla sitä, että etsitään yhteisiä nimittäjiä eroavaisuuksien sijaan. Näiden turvin on sitten helppo toimia yhdessä. Vaikka kristitytkin ovat jakaantuneet eri kirkkokuntiin, niin kyllä meillä tulisi olla kyky kohdata toinen toisemme ja oppia näkemään asioita toistenkin näkökulmasta. Yhteiset rukousillat eivät tarkoita esimerkiksi sitä, että esimerkiksi luterilaisia ja ortodoksisia jumalanpalveluksia sekoitetaan mielivaltaisesti keskenään tai että ortodoksien pitäisi yhtäkkiä todistaa samalla tavoin mihin helluntailaiset ovat tottuneet.

Näen itse ekumeenisen toiminnan yhtenä hyvänä hedelmänä sen, että se vähentää niitä allergisia oireita (esimerkiksi ennakkoluuloja), jotka kohdistuvat toisia kristittyjä kohtaan. Terve kanssakäyminen on sitä, että opimme tuntemaan toinen toisemme paremmin. Kenelläkään ei ole haluja lytätä toista, vaan toiminta on avointa ja vilpitöntä.

Kenties tässä yhteydessä haluan syyllistyä lievään itsekehuun ekumenian saralla. Nurmeksen ortodoksisella seurakunnalla on näet hyvät suhteet kaikkiin lähistöllä oleviin ev.lut seurakuntiin (Nurmes, Juuka, Valtimo ja Rautavaara). Nurmeksessa toiminta on niin pitkälle vietyä, että meillä on ev.lut ja helluntaiseurakunnan kanssa joka toinen kuukausi "Kristytyt yhdessä" tapahtuma, jolloin kokoonnutaan vuorotellen eri seurakuntien tiloissa.
Siinä mielessä tässä ei ole kyse itsekehusta, sillä yhtä lailla kaikki toimintaan osallistuvat tahot suhtautuvat toinen toisiinsa avoimin mielin.

Rautavaaran ev.lut seurakuntasaliin tehty matka-alttari.

Mainitaan tässä vielä lopuksi Rautavaaran seurakunta, jonka seurakuntasalissa toimintamme useamman kerran vuodessa liturgian. Jumalanpalvelus päättyy Rautavaaran ev.lut kirkossa samoihin aikoihin kuin meidän liturgiamme seurakuntasalissa, jonka jälkeen saamme yhdessä toimittaa seurustelun sakramenttia kirkkokahvien merkeissä. Tämä on sitä käytännön ekumeniaa.

Yhteiset kirkkokahvit Rautavaaran seurakuntasalissa.

Klikkaanko heti vai nukkuisinko sittenkin yön yli?

2012-01-14T21:45:00.000+02:00

Internetin myötä monet asiat ovat muuttuneet hyvin vaivattomaksi. Tiedon hankkiminen on todella nopeaa. Esimerkiksi googlettamalla voit löytää haluamasi tiedon muutamassa sekunnissa, mihin aiemmin on voinut kulua tunteja tietosanakirjojen parissa. Keskustelu ja muu yhteydenpito on myös äärimmäisen helppoa. Pankkiasiat hoituvat helposti jopa kännykällä ja monet paperihommat ovat taaksejäänyttä elämää. Yksi klikkaus ja asiat menevät vaivattomasti eteenpäin.

Kaikki tapahtuu niin helposti ja reaaliaikaisesti pelkällä pienellä klikkauksella. Mutta kuinka usein käykään niin, että käsi käypi hiirellä ja näppäimistöllä nopeammin mitä ehdimme asioita terveellä järjellä pohtimaan. Ennen vanhaan sitä useimmiten ehti nukkumaan yön yli ennen kuin ryhtyi väsäämään jotain kirjettä tai muuta asiaa. Aamulla saattoi sitten huomata, että parempi jättää koko homma toteuttamatta. Onneksi tuli nukuttua yön yli.

Klikkaamalla vois siis tehdä monia asioita. Kyse voi olla esimerkiksi facebookin statuksesta, chatista, keskustelufoorumin viestistä, nettiadressista, taikka jopa kirkosta eroamisesta. Niinpä! Olen tässä miettinyt, että kuinka moni on ilman sen parempaa miettimistä klikannut itsensä ulos kirkosta. Onko kyse ollut jostain hetken raivostumisesta, humalaisesta päähänpistosta tai jopa virheellisestä tiedosta tai johtopäätöksestä, jonka seurauksena on sitten tehnyt sen viimeisen klikkauksen suhteessa kirkon jäsenyyteen.

Ei kaikki tietysti ole peruuttamatonta, sillä kyllä kirkkoon otetaan myös takaisin. Liittyminen ei kuitenkaan tapahdu pelkällä klikkauksella, vaan se edellyttää ensinnäkin sitä, että mennään seurakuntaan papin puheille. Jotenkin toivoisin, että eroaminenkin tapahtuisi niin, että ihminen tulisi itse paikan päälle seurakunnan virastoon. En minä aikoisi ketään painostaa tai ympäripuhua, vaan haluaisin ensimmäisenä kuulla syyn, että miksi halu eroamiseen. Ilman palautetta asioita on näet hyvin vaikea korjata seurakunnassa.

Mutta päätänpä tämän vuodatuksen tähän.

Klikkailemisiin!

Mitähän täällä klikkaillaan?

Umpikuja

2012-01-11T19:34:00.000+02:00

"Perhesurmat" - Se on surullinen sana, joka on viime aikoina toistunut liian usein otsikoissa. Onko se vain sattumaa, että lyhyen ajan sisällä näitä tapauksia on ollut näin paljon? Vai lieneekö julkisuudessa paljon esillä olleet tapaukset siirtyneet myös niiden mieliin, jotka muutaman viikon sisällä ovat nähneet elämän pelkkänä umpikujana ja totettaneet tekonsa.

Ei itsemurha ole koskaan näyttänyt olleen vieras asia meille suomalaisille. Aiemmin mies meni metsään tai järvelle eikä sieltä koskaan tullut takaisin. Nykyään alkoholin ja lääkkeen voimin voidaan tehdä tuo sama. Joku taas näkee helpoimpana tapana kääntää rattia juuri kun rekka on tulossa vastaan. Hyvin useissa tapauksissa ase on nähty kivuttomimpana ratkaisuna.

Kivutonta - mutta ei kaikille. Itsemurha on yksi julmimmista tavoista katkaista yhteys lähimmäisiin. Se saattaa samalla kaikki ympärillä olleet ihmiset siihen epätoivoiseen tilaan, että "olisinko voinut tehdä jotain estääkseni kaiken tämä". Itsemurhaa on luonnehdittu hyvin itsekkääksi teoksi, eikä siinä todellakaan paljoa ajatella muiden tunteita.

Mutta ovatko umpikujassa olevat ihmiset alkaneet muuttua? Itsemurhasta ollaan siirrytty perhesurmaan, jottei muun perheen tarvitse jäädä tähän viheliäiseen maailmaan kärsimään yhden ihmisen poismenosta.

Usein lehtien otsikoista voi lukea naapureiden luonnehditonta perhesurman tekijöistä. "Hän oli ihan tavallinen työssäkäyvä keski-ikäinen mies", tai "hän ei ollut oma itsensä, kun teki tämän". Varmasti hyvin totta, sillä kuka nyt olisi oma itsensä ja täysissä voimissa toteuttaessaan jotain tuollaista?!

Mutta eikö näitä asioita voida sitten ehkäistä? Ainakin julkisuudessa on paljon puhuttu siitä, että ihmisten tulisi ajoissa hakeutua hoitoon, jottei depressio aja heitä täydelliseen umpikujaan? Meidän elinympäristömme on muuttunut paljon. Ennen muinoin käytiin säännöllisesti naapurissa ja nähtiin heti jos jollakin kaikki ei ollut kohdalla. Kannustusta ja rohkaisua sai varmasti enemmän kuin nyt. Tällä hetkellä me elämme niin koteloitunutta elämää (myös perhepiirissä), että naapureita ei viitsistä tervehtiä edes hississä. - Pää painuksiin vaan ja äkkiä piiloon omaan turvallisiin huoneistoon.

Mutta eikö ihminen voi hakeutua hoitoon myös ilman läheistensä kannustusta ja rohkaisua? Julkisuudessa puhutaan nimenomaan siitä, että mielenterveyspalvelut voisivat pelastaa monen ihmisen työuran ja jopa hengen. Ei mielenterveyspalvelujen hyödyntäminen ole kuitenkaan kovin helppoa. Vuoden 2011 mielenterveysbarometri (LINKKI) kertoo karua totuutta siitä, että hoitoon hakeutuvat ihmiset saavat äkkiä leiman otsaansa. Päätän vuodatukseni lainaukseen kyseisestä tutkimuksesta. Tarvitsisimme kansallista asennekasvatusta siinä, että hoitoon hakeutuminen ei ole osoitus heikkoudesta, vaan ennemminkin osoitus vahvuudesta.

"Mielenterveysongelmat leimaavat ihmisen, ammattilaistenmielipiteet synkimmät

Useampi kuin joka toinen omainen (53 %) arvioi omanläheisensä kuntoutujan joutuneen leimatuksi sairautensa vuoksi. 43 prosenttia uskoomuiden ihmisten välttelevän heidän läheisensä seuraa. Kuntoutujista pienempiosa (30 %) kokee joutuneensa vastaavaan tilanteeseen. 46 prosenttia tunteejoutuneensa leimatuksi.

Mielenterveysalan ammattilaisten käsitys tilanteesta onselkeästi negatiivisempi. Heistä peräti 67 prosenttia arveleemielenterveyskuntoutujien leimautuvan terveydellisistä syistä. 44 prosentinmielestä muut ihmiset karttavat samasta syystä kuntoutujien seuraa.

Mielenterveysongelmat vaikeuttavat vakuutustenmyöntämistä

Joka neljäs kuntoutuja kertoi hakeneensa hoito-,sairauskulu- tai henkivakuutusta. Kaksi viidestä (43 %) näin tehneensä olisaanut kielteisen päätöksen, joka oli perusteltu hakijan mielenterveysongelmilla.Tieto psykoterapiassa käymisestä oli ollut hakemuksen hyväksymisen este noin viidesosassa(18 %) tapauksista. (Näissä vastauksissa oli 7 % samoja henkilöitä.)

Vain viisi prosenttia oli hakenut pankilta lainaturvaasairauden, työttömyyden tai kuoleman varalta. Runsas neljännes – vajaakolmannes (29 %) hakemuksista oli hylätty hakijan mielenterveysongelmiinvedoten. Seitsemän hakemusta sadasta oli saanut saman kohtelun, koska hakijakäy psykoterapiassa."

(Mielenterveysbarometri2011 YHTEENVETO22.11.2011)

Katteettomia lupauksia?

2012-01-09T10:25:00.000+02:00

Heti alkuun haluan sanoa, että uudenvuodenlupauksissa ei ole mitään pahaa. On aina hienoa, jos ihminen haluaa parantaa elämäntapojaan edes joksikin aikaa. Tästäkin huolimatta minua on jostain syystä aina närästänyt se suurieleisyys ja vouhotus, joka liittyy näihin lupauksiin. Lisäksi koko asetelma perustuu useimmiten kielteiselle pohjalle, jonka ansiosta myös sana "paasto" koetaan usein vastenmielisenä asiana.

Kielteiseksi tämän kaiken tekee se, että muutoksella yritetään paikata huonoa oloa. Se ei lähde liikkeelle siitä, että ihminen haluaisi riemullisen mielin ja hymyssä suin muuttaa elämäänsä. Uudenvuodenlupaus on ikään kuin itse itselle asetettu rangaistus siitä, että jouluna ja vielä uudenvuodenaattonakin tuli mässäiltyä ja juotua ihan urakalla. Tarkoitus on jokseenkin hyvä, mutta vaikutukset jäävät lyhyeksi.

Raamatusta löytyy kuvauksia siitä, kuinka ihmiset katuessaan pukeutuivat säkkikankaaseen ja sirottelivat vielä tuhkaakin ylleen. Nämä eleet toimivat ulkoisena merkkinä katumuksesta. Tällaiset eleet itsessään kuulostavat meidän korvissamme lähes typeriltä, jos niiden ainoana tarkoituksena oli osoittaa ulkopuolisille, että "nyt minä kadun".

Meillä ei enää nykyisin pukeuduta säkkikankaaseen taikka kieriskellä tuhkassa. Meillä vain annetaan katteettomia lupauksia, joiden kesto rajataan sellaiseksi, että niistä juuri ja juuri selvitään. Ei siinä ole kysymys todellisesta halusta muuttaa koko elämää, vaan se todellakin on itsensä ruoskimista esimerkiksi kuukauden verran, jotta sitten "oikeutetusti" voi palata takaisin arkeen.

Joku voi tässä tilanteessa ryhtyä miettimään, että miten ortodoksisen kirkon paasto sitten eroaa jostain tipattomasta tammikuusta? Lähtökohta on kuitenkin jo erilainen, sillä paasto valmistaa johonkin. Suuren paaston viimeisenä valmistussunnuntaina luetaan ote vuorisaarnasta, jossa Kristus sanoo: "Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut". (Matt. 6:16-18)

Paaston ei tulisi olla suurieleistä hurskastelua (vaikka kiusaus siihen voi olla suuri). Paasto ei ole rangaistus itselle jostain typeryyksistä, vaan se on positiivinen asia, joka tähtää suureen juhlaan. Se ei ole yksi irrallinen ele, vaan sen tulisi olla apukeino siinä, että me hiljalleen muutamme koko elämämme sellaiseksi, jota eivät hallitse ylenpalttiset asiat. Koko elämän tulisi olla paastoa, joka tähtää iankaikkisuuteen. Voi viedä vuosiakin, jotta opimme ymmärtämään sen, kuinka hyvä ja tärkeä apu paasto meille on. Se ei ole pelkkää ruokavalion muuttamista, vaan siihen kuuluu rukous ja hyväntekeväisyys. Niin kauan kuin koemme paastoon liittyvät asiat kielteisinä tai jopa rangaistuksen kaltaisina, niin ne eivät voi auttaa meitä.

Samalla tavoin uudenvuodenlupaukset ovat katteettomia, jos ne koetaan kielteisinä ja elämää rajoittavina asioina. Niistä suurieleisesti toitottaminen varmasti saa aikaan jonkinlaisen mielihyvän tunteen, mutta onko kyse sittenkin vain itsensä huijaamisesta?

Terveisiä kaikille karppaajille!

Kirkkoviinistä ja juomisen mallista

2012-01-04T15:18:00.000+02:00

Kirkosta löytyy näemmä säännöllisin väliajoin epäkohtia, joihin pitää ihan ministeritasolla puuttua. Tällä kertaa viittaan Seinäjoen Sanomien uutiseen LINKKI, jossa terveysministeri Paula Risikko pohti ehtoollisviinin antamista alaikäisille.

Suurin ongelma ainakin näennäisesti on se, että siinä rikotaan lakia. Kun tämä asia kerran otettiin esille, niin minä haluan siitä kirjoittaa oman näkemykseni (vaikka tuskinpa kukaan ministeri oikeasti tänne blogiini eksyisi).

Mielestäni ehtoollisviinissä on kysymys jostain aivan muusta kuin sellaisesta alkoholin käsittelystä, johon olemme tottuneet. Asia on teologisesti hyvin yksinkertainen, sillä kyse on Kristuksen Ruumiista ja Verestä. Mehu ei käy korvikkeeksi, sillä Kristus sananmukaisesti viittaa viiniköynnöksen antiin (Matt. 26:29, Mark. 14:25, Luuk. 22:18).

Ehtoollisaineina leipää ja viiniä käytetään juuri sen vuoksi, että ne ovat elämälle tarpeellisiä peruasioita Välimeren alueella ja vähän laajemallakin. Esimerkiksi Kreikassa on aivan normaalia, että viiniä käytetään ruokajuomana (ja annetaan myös alle 18-vuotiaille) ja sitä monesti jatketaan vielä vedelläkin, aivan niin kuin meillä ortodoksisessa kirkossakin tehdään. Eli jos joku tahtoo alkoholitermeihin tarttua, niin se on käytännössä 7,5 prosenttista makeaa punaviiniä, jota kirkossa jaetaan.

Ongelman ydin näyttää olevan siinä, että meillä täällä Suomessa ei ole kykyä käsitellä (edes ajatuksen tasolla) alkoholia luontevasti ruokajuomana tai arkisena asiana, johon ei liity humalahakuista örvellystä. Näitä sivistyneitäkin ihmisiä on, jotka käsittelevät olutta, viiniä ja väkeviäkin sivistyneesti. Meidän aivoituksiimme ovat kuitenkin iskostuneet muistot humalanhuuruisista joulujuhlista ja juhannuksista, viinapulloista halkopinoissa, nyrkkitappeluista nakkikioskeilla, alaikäisistä kaupan takana pullo pystyssä, huonossa hapessa olevista alkoholisteista puiston penkeillä tai jääkiekkomaajoukkueesta juhlatunnelmissa. Kyllä tällaisten traumaattisten näkyjen jälkeen jokainen maamme hyvinvoinnista vastaava ihminen haluaa kieltää kaikki juomiseen liittyvät asiat. Tupakat on jo piilotettu kauppojen hyllyiltä, milloin saamme pimennysverhot Alkoihin?

Alkoholiin suhtaudutaan siis hieman kierotuneesti. Kaikki on olevinaan kunnossa, kun epäkohdat on poissa silmistä. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa, jos alkoholi on ongelma. Mielestäni nimenomaan ihmiselle alkoholista aiheutuvat toistuvat ongelmat kuten rattijuopumukset tai pahoinpitelyt (erityisesti perheväkivalta) pitäisi ottaa ankarampaan oikeudelliseen käsittelyyn silloin, kun se on selkeästi toistuvaa. Alkoholi on ongelma, jos se aiheuttaa aina väkivaltaista käytöstä, vaikka tämä johtuisi parista oluesta ja kerran vuodessa. Alkoholi on ongelma, jos siitä seuraa kärsimystä.

Kyllä meillä juomisen malli saadaan kotoa, kaduilta ja viihdemaailmasta. En suoraan sanottuna ymmärrä, että edes kehdataan hurskastella alkoholiongelmien ja ehtoollisviinin yhteydellä. Mikäli kirkossa tapahtuu ehtoollisviinin suhteen väärinkäytöksiä, niin niihin luonnollisesti tulee suhtautua ankarasti. Muutoin kirkko on niitä harvoja paikkoja, joissa "juomisen malli" (jos siitä nyt tässä yhteydessä voidaan edes puhua) on siinä mielessä tervettä, ettei sen ole tarkoitus johtaa missään tilanteessa kohtuuttomaan tai luonnottomaan käyttöön.

Jos mehua halutaan tarjota, niin olkaa hyvä ja tarjotkaa niitä, niille joiden nyrkki alkaa viuhua heti parin oluen jälkeen tai niille, jotka eivät osaa pysyä kaukana auton ratista humalassa!

Tämä kuva on otettu kadulta, eikä suinkaan kirkosta.

Kirkossa käyminen kannattaa

2012-01-01T22:30:00.000+02:00

Luin tänään uutisen tutkimuksesta, jossa todettiin kirkossakäymisen alentavan verenpainetta. LINKKI

Ainakin tämä on hyvä merkintä siinä listassa, että miksi ihmisen kannattaa kuulua kirkkoon. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tutkittu sitä, että ovatko taustalla vaikuttaneet muut uskonmukaiseen elämään liittyvät tottumukset.

Uskallan kuitenkin väittää, että kirkossakävijät ovat muutoinkin onnellisia ja elämänmyönteisiä ihmisiä. En väitä, etteikö tällaisia ihmisiä olisi muuallakin ja eikö myös kirkossakävijöilläkin saattaisi olla aika ajoin heikompia hetkiä. Mutta pohditaanpas tätä kaikkea vielä hieman lisää.

Helposti teemme sellaisen yksinkertaisen kahtiajaon, että ihmisellä on fyysisiä ja henkisiä tarpeita. Mutta on olemassa myös hengellisiä tarpeita (joiden olemassaoloa ei edes nykyisin haluta tunnustaa).

Henkiset tarpeet täyttyvät ihmisten normaalissa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja esimerkiksi kulttuurielämyksissä. Hengellisiin tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että me näemme tämän elämän osana suurempaa kokonaisuutta. On sanottu, että me emme voi käsittää tätä ajallista elämää täydellisesti, jos emme edes jollain tavalla pysty käsittämään kuolemaa ja iankaikkisuutta.

Hengellisiin tarpeisiin kuuluu olennaisesti usko, toivo ja rakkaus. Haluankin nyt korostaa nimenomaan toivoa, joka liittyy myös käsitykseemme kuolemasta ja iankkisuudesta. Jollekin kuolema on kaiken loppu, kun taas uskovaiselle ihmiselle se on uuden alku. Juuri toivo paremmasta auttaa ihmistä olemaan onnellinen. Me emme saavuta onnellisuutta teennäisellä yltiöoptimismilla, viihteellä tai kaiken maailman roinalla. Onnellisuus ja sitä kautta hyvinvointi (ja tätä kautta myös verenpaineen alentuminen) löytyykin juuri uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kirkkoon meneminen tekee täydelliseksi sen elämän, johon kuuluvat nuo kolme niin tärkeää asiaa.

Taas joku voi sanoa, että tässä taas on ortodoksipapin propagandatekstiä, jota ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Entä jos sanoisin, että kyse ei ole pelkistä sanoista. Olen nähnyt, kuinka nimenomaan kirkollisilla ihmisillä on säilynyt toivo ja suoranainen onnellisuus sellaisissakin tilanteissa, jotka meidän käsityksemme mukaan lamaanuttaisivat normaalisti ihmisen ja veisivät elämänilon pitkäksi aikaa. Sellaisia asioita ovat läheisen ihmisen kuolema, avioero, sairaus tai jokin muu kriisi.

Totta kai, tällaiset asiat ovat jokaiselle uskovaisellekin vaikeita, mutta he pääsevät helpommin eteenpäin. Monelle ihmiselle juuri jumalanpalveluselämä on toiminut suurena kantavana voimana ja riemun lähteenä. Papilta tai kirkon työntekijöiltä harvemmin odotetaan edes kriisitilanteissa mitään tyhjentäviä selityksiä tai lohdutuksen sanoja, vaan läsnäolo ja yhteinen rukous ovat paras apu. Niinpä esimerkiksi läheisen ihmisen poismenoa ei kaikissa tilanteissa lähdetä käymään läpi kirkkoherranvirastossa, vaan nimenomaan kirkossa, toimittaen yhdessä muistojumalanpalvelusta (panihidaa).

Meillä on tänä päivänä varsin mustavalkoinen ja suoraan sanottuna kielteinen käsitys ihmisitä, jotka käyvät kirkossa. Tällaiset ihmiset ovat tämän harhakäsityksen mukaan monesti ylivakavia ihmisiä, jotka harvemmin edes hymyilevät. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Juuri kirkko on se paikka, jossa kohtaa ihmisissä sellaisen ilon, rieumun ja onnellisuuden, joka tuntuu monesti olevan tänä päivänä kadoksissa.


Ulkopuolelta katsottuna kirkkossa olevat ihmiset näyttävät aika tummanpuhuvilta. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta. Harhakuva häviää, kun astumme sisälle kirkkoon ja voimme kohdata toisen ihmisen kasvoista kasvoihin.

Joulun kuvakuulumisia

2011-12-29T10:00:00.002+02:00

Tässä muutamia valokuvia. Kirkossa otettuja kuvia ei valitettavasti ole, koska sattuneesta syystä en siellä pysty itse käyttämään kameraa.

Piparitalkoot

Lumilyhty pihalla (ennen romahtamista)

Ulkoa otettu kuva

Nurmeksen evlut kirkko Immanuel joulunäytelmän aikana

Joulupuu on rakennettu

Joulupuu on rakennettu (laulaen)

Lahjojen avausta

Nopea hahmo kulkee kuusen ohi.

Meidän kirkko

Suomalainen joulu

2011-12-23T19:47:00.000+02:00

Kuuntelen jonkin verran radiota ajaessani autolla. Jostain syystä olen yhä enemmän YLE Puhe kanavaan. Joka tapauksessa kuuntelin erästä ohjelmaa, jossa haastateltiin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja kysyttiin heidän mielipidettään suomalaisesta joulusta. Suurimpana huomiona oli se, että suomalaiset aloittavat joulun viettämisen päivää liian aikaisin. Muualla joulua vietetään vasta itse joulupäivänä. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että suomalaisilla on tapana jouluna eristäytyä neljän seinän sisään viettämään joulua. Kadut ovat tuolloin lähes täysin autioita.

Missäköhän vaiheessa olemme siirtäneet joulun päivää aikaisemmaksi? Ainakin vanhemat ihmiset muistavat, että joulukalenterissa oli ennen 25 luukkua. Monet varmasti muistavat senkin, että lahjat avattiin vasta joulukirkon jälkeen. Ortodoksisessa perinteessä joulupaasto päättyy vasta joulupäivänä, eikä suinkaan jouluaattona. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö joitakin jouluruokia voisi syödä jo aattona. Esimerkiki kalat ja suurin osa joululaatikoista ovat ihan oivallista paastoruokaa.

Kenties surullisempaa on se, että me päätämme Kristuksen syntymäjuhlan viettämisen heti alkuunsa. Monelle aatto on joulun kohokohta, vaikka oikeastaan juhla ei ole siinä vaiheessa päässyt oikeastaan vielä kunnolla alkamaankaan. Tietysti, jos juhlaan ei ole oikeastaan missään vaiheessa oikealla tavalla valmistautunut, niin vaikea siinä on virittäytyä pitkään juhlakauteenkaan. Oikealla valmistautumisella tarkoitan nyt joulupaastoa, enkä neuroottista lahjapähkäilyä.

Joulua kuuluisi viettää yli Herran kasteen juhlan, eli Loppiaisen. Ja sitä ei tarvitse viettää suomalaisittain neljän seinän sisällä, vaan nimenomaan niin, että menisimme tervehtimään mahdollisimman monia ystäviä ja tuttuja. Ja erityisesti niitä, jotka joutuvat viettämään aikaansa olosuhteiden pakosta neljän seinän sisällä.

Henkilökohtaisesti (ja ei siis varsinaisesti työni puolesta) olen tässä joulun alla onnistunut antamaan ainakin yhden oikean joululahjan. Olen käynyt pitkästä aikaa tervehtimässä jo ikääntyneitä ystäviäni, jotka joutuvat viettämään aikaansa hyvin paljon neljän seinän sisällä. He olivat vilpittömän iloisia käynnistäni. En halua tällä kehua itseäni, sillä liian usein ajan monen sellaisen talon ohi, jossa istuu yksinäinen ihminen, joka ilahtuisi suunnattomasti käynnistäni.

Me osaamme kyllä antaa lahjoja toinen toisillemme, mutta osaammeko antaa hieman myös aikaamme sellaisille ihmisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat? Joulun juhlakausi on oikeasti pitkä. Jospa edes silloin voisimme irroittautua hetkeksi kaikesta kaupallisesta turhuudesta ja keskittyä oleelliseen, eli lähimmäisiimme. Jumalan tahdon mukainen elämä on sitä, että osaisimme osoittaa rakkautta toisiamme kohtaan. Sen on varmasti myös paras joululahjamme itse päivänsankarille, eli Kristukselle.

Jeesus vs tontut

2011-12-19T16:47:00.003+02:00

Nyt ollaan taas siinä vaiheessa, että lastemme päiväkodin ja koulun joulujuhlat käyty katsomassa. Ilokseni täytyy todeta, että kummassakin paikassa juhlat alkoivat perinteisellä jouluevankeliumiin perustuvalla kuvaelmalla. Sitä ei kerrottu sanasta sanaan suoraan evankeliumista, vaan se oli sillä tavoin auki selitetty, että kaikki sen varmasti ymmärsivät. Hieno juttu!

Täällä Nurmeksessa ei ole missään vaiheessa ruhdytty käymään lehtien mielipidepalstoilla keskustelua siitä, että kouluissa tai päiväkodeissa ei saisi esittää tällaista uskonnollista joulujuhlaohjelmaa. Kai tätä voisi kutsua maaseuden eduksi, jossa tällaiset arvot ovat vahvemmin juurtuneet kansan syviin riveihin.

Nyt täytyy tietysti todeta, että tänä vuonna ei jostain kumman syystä ole sieltä etelän väestökeskittymän suunnaltakaan kuulunut uutisia siitä, että koulujen pitäisi pistää loppu kaikille uskontoon liittyville juhlaperinteille. Tämä voi tietysti kieliä itse kahdesta asiasta. Joko vapaa-ajattelijoiden ja muiden ateistista elämänkatsomusta ajavien akut ovat tyhjentyneet, tai sitten koulut ja päiväkodit ovat jo siirtyneet tuohon neutralisoituun juhlaperinteeseen.

Jälkimmäinen vaihtoehto on tietysti valitettava. Tässä voisi tietysti kysyä, että jos Kristuksen syntymää kuvaava esitys on joillekin ihmisille niin loukkavaa, niin miksi sitten kaikenmaailman tonttu-ukkojen hyppiminen pitäisi sallia joulujuhlissa? Eikös nuo tontutkin perustu samanlaisiin pakanauskomuksiin kuin hiidet ja muut menninkäiset? Sekös on sitten niin viatonta, että sitä voivat katsoa nekin lapset joita yritetään kasvattaa muutoin niin uskonnottomassa umpiossa.

Minulla ei tietenkään ole varsinaisesti mitään tonttuja vastaan (parempi kirjoittaa se ihan ylös tähän blogiin, jos itse joulupukki sattuisi tämän jutun lukemaan). Minun tehtäväni on näin joulun alla pitää tosiasiat esillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset muistaisivat, että minkä vuoksi me tätä juhlaa oikein vietämme.

Jouluevankeliumista muistamme, että Joosefille ja Marialle ei näyttänyt löytyvän paikkaa sieltä, missä suurin osa ihmisistä oli. Käytännössä Jeesukselle ei ollut tilaa. Ja tämä samainen ongelma näyttää toistuvan vielä 2000 vuotta myöhemmin. - Kristukselle ei näytä löytyvän tilaa. Näyteikkunoissa ja kaduilla heiluvat koristeet, tontut ja kaikki muu joulukrääsä. Kaiken tuon paljouden keskellä ei tahdo löytyä tilaa enää Kristukselle, joka kuitenkin sattuu olemaan tämä suuresti juhlittu päivänsankari.

Tilaa Kristukselle kuitenkin löytyy, jos tahdomme sitä vain antaa. Ilosanoma Kristuksesta on tarkoitettu kaikille. Olisivatkohan enkelit ilmestyneet myös Betlehemin keskustassa, jos ihmiset siellä olisivat olleet enemmän vastaanottavaisia? Siellä kuitenkin kävi niin, että Kristus löysi lopulta paikkansa hieman sivummalta ja eläinten suojasta. Ei ihme, että sanoma vastasyntyneestä Vapahtajasta tulikin paimenille. Maaseudunko etujako sekin?

Joulua edeltävä sunnuntai (opetuspuhe)

2011-12-17T19:34:00.002+02:00

Nimeen Isän ja Pojan jaPyhän Hengen,

Kuulimme päivänevankeliumilukuna Kristuksen sukuluettelon. Tämän kohdan löydämme heti UudenTestamentin alusta, jonka evankelista Matteus on meille kuvannut. Tämä onvarmasti yksi niistä evankeliumin luvuista, jotka monesti sivuutetaan ilman senkummempia ajatuksia. Olemme varmasti kuulleet sanottavan, että ensivaikutelmaon tärkein. Esimerkiksi kirjan alun pitäisi olla mahdollisimmanmukaansatempaava, jotta lukija innostuisi siitä. Nimilistan luettelointi kyllätuntuu aivan muulta kuin kiinnostavalta. Vaikutus on lähestulkoonpäinvastainen.

Evankelista Matteus kirjoittikuitenkin juutalaisista lähtökohdista ja juutalaisuudessa ihmisen taustoilla jasuvulla oli hyvin suuri merkitys. Se osoitti käytännössä osoitti ihmisenpaikan. Ja kyllähän meidän aikanammekin monilla on suuri kiinnostus omiasukujuuriaan kohtaan. Kukapa ei haluaisi selvittää omia taustojaan kymmeniäsukupolvia taaksepäin.

Kristuksen kohdalla kysymysoli tietysti paljon suuremmasta asiasta, sillä Hänen sukuluettelostaan käy ilmimyös se, että hän todellakin oli Daavidin sukua, josta odotettiin tulevaaMessiasta. Sukuluettelo toimii meille ikään kuin vahvistuksena siitä, ettäKristus on Kuningas ja Vapahtaja, johon Vanhan Testamentin profetiatviittaavat.

Tämä sukuluettelo eipelkästään pidä sisällään hurskaita ja muuten esimerkillisiä ihmisiä. Sieltälöytyy myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät edes olleet juutalaisia, vaanpakanoita. Sieltä löytyy henkilöitä, jotka eivät todellakaan kulkeneethyveellisen ihmisen tietä. Siitä huolimatta heidät on tässä mainittu.

Nämä kaikki edellä mainituthenkilöt ovat ihmisiä kaikkine hyveineen ja heikkouksineen. Ennen kaikkea tämämuistuttaa siitä, että Kristus on kaikkien Vapahtaja. Ei ainoastaan hurskaidenjuutalaisten, vaan myös synnintekijöiden ja pakanoiden, jotka ovat vaikuttaneetkautta koko pelastushistorian.

Sukuluettelon jälkeenevankeliumiluku kertoo meille ne vaiheet, jotka edelsivät Kristuksen syntymää.Evankeliumiluku päättyy seuraavasti: ”Hän ei kuitenkaan koskenut vaimoonsaennen kuin tämä oli synnyttänyt pojan. Joosef antoi pojalle nimen Jeesus.” (Matt. 1:25)

Tämä saattaa jättää meidänmieliimme epäilyksen siitä, että Neitsyt Maria ei ollutkaan neitsyt enäämyöhemmin. Mutta edellä olleen huomautuksen tarkoituksena on ainoastaanvakuuttaa se, että Joosef ei koskenut Mariaan ennen Kristuksen syntymää. Siinäei oteta kantaa eikä viitata mitenkään siihen, että mitä tämä jälkeen tapahtui.

Me emme myöskään tähänliittyen löydä todisteita siitä, että Marialla olisi ollut muita lapsia.Evankeliumista löytyy mainintoja ”Herran veljistä”, kuten Jaakobista, muttanämä olivat kaikki mitä ilmeisimmin Joosefin ensimmäisestä avioliitosta.

Me voisimmekin tässäyhteydessä kiinnittää huomiomme Joosefiin, jonka me helposti sivuutammeKristuksen syntymäjuhlan yhteydessä lähes täydellisesti. On tietysti totta,että emme Joosefin kohdalla voi puhua minkäänlaisesta verisukulaisuudesta suhteessaKristukseen. Mutta Jeesuksesta tuli Joosefin ja tätä kautta myös Daavidinperillinen. Tämä tapahtui nimenannossa, jossa Joosef käytännössä lopullisestiotti lapsen omakseen ja teki hänestä tätä kautta myös perillisen. Muistammehanmyös sen, että Jeesus toimi Nasaretissa Joosefin apuna harjoittaen kirvesmiehenammattia ennen julkisen julistustyönsä aloittamista, joka tapahtui vastaJeesuksen ollessa noin 30-vuotias.

Me kunnioitamme Joosefiapyhänä ihmisenä. Ei pelkästään sen vuoksi, että hän oli Kristuksen lähellä,vaan ennemmin sen vuoksi, että hän omassa elämässään käänsi vihan armoksi. Tämätarkoittaa siis sitä kohtaa, jossa hän luulee tulleensa petetyksi, mutta eikuitenkaan halua vahingoittaa Mariaa.

Voimme tietysti pohtia, ettämiksi arkkienkeli Gabriel ei sitten voinut ilmestyä samaan aikaan Joosefillekuin Marialle, jolle ilmoitettiin ilosanoma. Pitikö Joosefin todellakin riutuaepäilystensä myrskyssä?

Ehkä Jumala tahtoi koetellamyös Joosefin armahtavaisuutta. Joosefilla olisi ollut Mooseksen lain mukaantäysi oikeus ottaa asia julkisesti esille ja sääntöjen mukaan Maria olisijoutunut kivitettäväksi. Joosef kuitenkin luopui tästä lain suomastaoikeudestaan.

Jumala siis antoi Joosefilletäydellisen valinnan vapauden. Hän antoi tälle mahdollisuuden omasta vapaastatahdosta punnita mahdollisuuksiaan. Sokaistuisiko Joosef vihassaan jakatkeruudessaan ja toimittaisi Marian kivitettäväksi, vai antaisiko hän tällemahdollisuuden elää?

Kuten huomasimme Joosefkäänsi vihan armoksi. Se on hänen hyvä esimerkkinsä myös meille. Me voimmetuhota suhteitamme lähimmäisiimme ja sanomme, että meillä on kaikki oikeussiihen. Mutta oikeudenmukaisuus ei ole aina sama kun lain sokea noudattaminenja lopulta juuri armahtavaisuutta meiltä odotetaan. Juuri tätä me pyydämmeJumalalta joka päivä:

”Anna meille anteeksivelkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Amen!

Yle-vero tulee, mutta digiboksi ei!

2011-12-15T22:15:00.000+02:00

Vaikuttaa hiljalleen siltä, että tässä saadaan maksaa television katselusta vuotuista veroa. Huono puoli tässä on se, että digiboksia meillä ei ole ollut enää vuosiin. Luonnollinen ratkaisu olisi tietenkin ostaa se digiboksi takaisin olohuoneeseen, jos siitä saa kerran maksaa joka tapauksessa.

Hyvä yritys, mutta tuohon halpaan emme kuitenkaan mene. Television töllöttäminen ei mielestäni paranna elämänlaatua tai onnellisuuden tasoa millään tavoin. Sen seurauksena perheen sisäinen keskustelu ja vuorovaikutus ainoastaan typistyy hyvin olemattomaksi.

Tuntuuhan se aika hullulta maksaa siitä, mitä ei ollenkaan käytä. Toisaalta, maksanhan minä veroilla terveydenhuollostakin, jonka palveluita en ole pahemmin käyttänyt (onneksi). Ehkä tässä pitää asennoitua tähän yle-veroon samalla tavoin. Tosin ei se ihan sama asia ole. Terveydenhuollon tarkoituksena on parantaa ihmisten elämänlaatua. Toistan aiemman toteamukseni siitä, että televisio ei mielestäni kuitenkaan paranna elämänlaatua, vaan passivoittaa aivotoimintaamme ja ihmisuhteitamme. Kyllä siitä maksaminen tuntuu hieman nurinkuriselta.

Tässä ollaan lähestymässä joulupaaston loppua. Televisiosta ei ole tarvinnut paastota, kun sitä ei ole. Sen sijaan olen onnistunut pysymään jo reilun kuukauden poissa Facebookista. En usko menettäneeni mitään oleellista. Tässä on vielä 10 päivää jouluun. Ottakaas hyvät ihmiset nyt viimeinen rutistus ja pistäkää telkku kiinni ja Facebookki jäähylle. Seurustelkaa läheistenne kanssa tai ottakaa jokin hyvä kirja käteen. Elämässä on paljon sellaista mistä me olemme valitettavasti luopuneet, kun tuijotamme aivottomina reality-sarjoja ja olemme bookissa online 24/7.

Reality on jotain muuta mitä ruudusta seurataan. Se on sitä elämää mitä meidän tulisi elää. Siihen kuuluu ihan oikeat ihmiset ja luova ajattelu ja toiminta.

TELEVISIO! - Ei sitä ole pakko katsoa, vaikka siitä olisi pakko maksaa!

Meidän olohuoneen ikkunasta katsotaan tällaista ohjelmaa... ja se riittää hyvin.

Suuret pidot (opetuspuhe)

2011-12-07T09:14:00.001+02:00

”Suuret pidot” Luuk.14:16-24

Nimeen Isän ja Pojan jaPyhän Hengen,

Kuulimme evankeliumilukunaKristuksen vertauksen suurista pidoista, jotka viittaavat Jumalan valtakuntaan.Kristus ei yksityiskohtaisesti kerro siitä, että millainen on esimerkiksi tuoJumalan valtakunta. Hän verhoaa sen ikään kuin salaisuudeksi, josta saammeviitteitä ainoastaan hänen vertausten kautta.

Monille Jeesuksen vertauksetolivat ja ovat edelleen mukavia tarinoita, joihin saattaa sisältyä jonkinlainenopetus. Mutta ne kertovat todellisuudessa paljon enemmän. Ne avaavat meidätlopulta ymmärtämään suhteemme lähimmäisiin ja sen, että kenelle Jumalanvaltakunta on avoinna.

Vertauksessa eräs miesjärjesti suuret juhlat, johon hän oli kutsunut paljon ihmisiä. Kun juhlien olimäärä alkaa, niin hän lähetti palvelijansa hakemaan vieraat paikalle. Nämävieraat kuitenkin esittivät toinen toisensa perään syitä sille, joidenperusteella he eivät voineet saapua juhlille. Ensimmäinen oli ostanut pellon,toinen viisi härkäparia ja kolmas oli mennyt juuri naimisiin.

Meidän silmissämme nuo syytkuulostavat ensialkuun ihan hyviltä, vaikka asia ei todellisuudessa ollutkaannäin. Ensinnäkin, tällaisiin juhliin oli ensimmäinen kutsu käynyt jo hyvissäajoin, joihin nämä kaikki kutsutut olivat siis alunperin vastanneetmyöntävästi. Tämän vuoksi isäntä lähetti palvelijansa ilmoittamaan, että”kaikki on nyt valmista, voitte tulla paikalle”. Nämä kutsutut olisivat voineetjo alunperin ilmoittaa, että he eivät voi tulla juhliin. Sen sijaan he peruivattulonsa aivan viime hetkellä. Silloin, kun tuo juhlapöytä oli jo katettu.Lähi-idän kulttuurissa oli ylipäätänsä hyvin epäkohteliasta kieltäytyäjuhlista. Tämän epäkohteliaisuuden lisäksi he esittivät vähintäänkin yhtätökeröitä tekosyitä.

Ensimmäinen oli ostanutpellon ja oli menossa katsomaan sitä.

Kuinka moni maanviljelijäostaisi pellon, ellei hän olisi jo aiemmin käynyt katsomassa sitä? Taiostaisiko joku esimerkiksi asunnon, vaikkei hän olisi nähnyt sitä aiemmin?

Vähintään yhtä oudoltakuulosti toisen kutsutun syy olla saapumatta juhlille. Hän oli ostanut viisiparia härkiä ja menossa testaamaan niitä. Härkäparien tuli olla tasavahvoja,jotta niillä pystyi tasaisesti kyntämään. Ei kukaan maanviljelijä ostaisiniitäkään, ennen kuin hän olisi kokeillut niiden voimia.

Kolmas kutsuttu vetosisiihen, että hän oli juuri mennyt naimisiin. Tämä syy kuulostaa meidän korvissajokseenkin oikeutetulta ja itse asiassa Mooseksen laissakin oli kohta, jossamiehen ei tarvinnut ensimmäisenä avioliittovuonaan mennä sotaan tai muuhunkaanpalvelukseen. ”Hän saa vuoden ajan olla vapaa ja pysyä kotona vaimonsa ilona”. (5.Moos. 24:5)

Tälläkin miehellä olisikuitenkin ollut mahdollisuus kieltäytyä jo aiemmin tästä kutsusta, eikä vastaviime tingassa. Sen sijaan hän käytti Mooseksen lakia verukkeena siihen, etteihänen tarvinnut lähteä juhliin. Reilumpaa olisi ollut heti alkuunsa kieltäytyäkutsusta.

Mitä tämä vertaus sittenopettaa meille?

Meille on varmasti ilmeisenselvää, että juhlat viittaavat Jumalan valtakuntaan, johon oli paljonkutsuttuja. Ensimmäisten kieltäydyttyä kutsu ulotettiin koskemaan katuja jatoreja, sekä kyliä ja kujia. Siis niitäkin ihmisiä, jotka olivat alunperinolleet kutsun ulkopuolella. Käytännössä ensiksi kutsuttuja olivat juutalaiset,joista läheskään kaikki eivät halunneet tulla. Juhlapöytä oli kuitenkin katettuja tilaa oli paljon. Ei siis ihme, että myös naapurissa olevat pakanakansatkinsaivat kutsun saapua paikalle. Jumala ei rankaissut kieltäytyjiä, vaan sensijaan ulotti armonsa niille, jotka eivät siitä olleet päässeet vieläosallisiksi.

Me olemme samalla tavoinsaaneet kutsun saapua Jumalan yhteyteen. Evankeliumin opetus ja kristillinensanoma ovat meille varmasti tuttuja. Me todistamme Jumalan valtakunnasta jokaisessaliturgiassa. Se todentuu jo alkusiunauksessa, jossa sanotaan: ”Siunattu on Isänja Pojan ja Pyhän Hengen valtakunta nyt ja aina ja iankaikkisestaiankaikkiseen”.

Kirkon ovet ovat avoinna,mutta tästäkin huolimatta hyvin harva saapuu enää Herran huoneeseen. Meidät onkristittyinä kutsuttu toimimaan, mutta kuinka moni lopulta toimii?

Kristuksen vertaus suuristapidoista on yhtä aikaa varoittava muistutus ja lohdullinen sanoma. Varoittavamuistutus se on niille, jotka keksivät mitä oudoimpia tekosyitä sille, ettäkristillistä kutsumusta ei tarvitsisi täysipainoisesti toteuttaa. Tämä liittyyniin kirkossa käymiseen, hyväntekeväisyyteen, paastoamiseen kuin muuhunkinkilvoitteluun. Ainoastaan mielikuvitus on rajana tekosyille, joilla ihminenhakee oikeutusta poissaololleen.

Joku vetoaa siihen, ettäkirkko on liian kylmä, kun toiselle se taas on liian kuuma. Kolmas sanoo, ettäjumalanpalvelukset alkavat väärään aikaan. Neljäs sanoo, että palvelus kestääliian pitkään ja viides, ettei lyhyen palveluksen takia kannata saapuapaikalle. - Jos ihmisellä onvilpitön halu saapua Herran huoneeseen, niin totisesti hän sen pystyy tekemään!Meidän ei tarvitse mennä montakaan vuosikymmentä taaksepäin, jolloin ihmisetkulkivat jalan tai hevosella kymmeniä kilometrejä aamuyöstä alkaen päästäkseenkylmään kirkkoon jumalanpalvelukseen!

Oikeutettuja syitäpoissaoloon on tietyissä tapauksissa ammatinharjoittaminen, fyysinen sairaus,muutoin huono kunto, joista jälkimmäiset oikeuttavat myös poikkeamaantarvittaessa paastosta. Jos paaston tai kirkossa seisomisen kokee raskaaksi,niin asiassa voi aina huoletta kääntyä papin puoleen.

Mutta yhtä lailla tämäKristuksen vertaus on lohdullinen. Se on lohdullinen siinä mielessä, ettämeidät kaikki on kutsuttu ja ovet ovat avoinna. Jumalan valtakunta ei olesuljettu keneltäkään ja Kirkon ovet ovat auki kaikille niille, jotka haluavatsinne astua.

Ihmisen kutsumus ja oikeapaikka on olla lähellä Jumalaa. Ihmisestä tulee todellinen ihminen silloin kunhän on yhteydessä Jumalaan. Jumalan valtakunta voi ilmentyä monin eri keinoinja monessa paikassa. Meille on annettu vapaus toimia kutsumuksemme mukaan. Onmeistä itsestämme kiinni, että miten sitä toteutamme.

”Autuas se, joka saa ollaaterialla Jumalan valtakunnassa.”(Luuk. 14:15)

Amen.

Sapatti ja kirkkokäytös (opetuspuhe)

2011-12-03T21:44:00.003+02:00

Opetuspuhe liittyen sunnuntain evankeliumilukuun (Luuk 13:10-17)

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen parantamisihmeestä. Tässä ihmeessä törmäämme jälleen kerran kysymykseen sapattina parantamisesta. Saatamme tänä päivänä suoranaisesti hämmästellä, että miksi evankelistat ovat tuoneet esille juuri näitä tilanteita, joissa Kristus joutuu vastakkain fariseusten ja lainopettajien kanssa. Ja miksi juuri tuon sapattikäskyn rikkominen nousee niin usein esille?

Juutalaiset pitivät sapattia erityisen suuressa asemassa. Heidän käsityksensä mukaan kukaan hurskas juutalainen ei yksinkertaisesti rikkonut tuota sääntöä. Kristuksen teon äärimmäisyys korostui vielä siinä, että parantaminen tapahtui synagogassa.

Sapatin merkitys on tietysti tärkeä. Se oli ja on edelleen Jumalan pyhittämä lepopäivä, jolloin ihmisillä oli täysi oikeus levätä kaikesta työstä. Tämä niin tärkeä asia on alkanut monella tapaa hämärtyä meidän päivinämme. Normaalista katukuvasta ei tahdo enää erottaa, että onko kysymys arjesta vai pyhäpäivästä.

Synagogan esimies raivosi siitä, että miksei parantamista voinut jättää niille kuudelle muulle viikonpäivälle, jolloin työnteko oli sallittua? Kristus halusi kuitenkin osoittaa, että sapattina oli luvallista tehdä sellaista hyvää, joka kohdistui toiseen ihmiseen. Sapatti oli tarkoitettu ihmisen avuksi ja Kristuksen parantamistyöt olivat todellista ihmisen auttamista ja hyväntekeväisyyttä, jota ei kaiken järjen mukaan voinut pitää paheksuttavana.

Synagogan esimies ei kuitenkaan erottanut enää yksittäisiä ihmisiä ja heidän tarpeitaan, vaan kaikki olivat ikään kuin harmaata massaa, joiden toimintaa ohjasivat tiukasti säännöt.

Tämä evankeliumiluku on meillekin hyvä opetus siitä, että me emme ryhdy palvomaan Jumalan sijaan sääntöjä ja ulkoisia tapoja. Samanaikaisesti me emme kuitenkaan saisi vähätellä mitään sääntöjä ja tapoja sillä verukkeella, että Kristuskin rohkeni rikkoa sapattikäskyä.

Kenties tässä kaikessa korostuu se, että yksittäistä ihmistä ja hänen tarpeitaan ei jyrättäisi sääntöjen alle. Tässä voi näet käydä niin, että ihminen saattaa jopa vaarantaa oman terveytensä ainoastaan sen vuoksi, että hän itsepintaisesti noudattaa jotain sääntöä.

Esimerkiksi paastosääntöjen äärimmäinen noudattaminen voi aiheuttaa haittaa terveydelle. Joku saattaa sitten tähän liittyen jättää ennemmin Ehtoollisen väliin, kuin kysyä rippi-isältä huojennusta säännön noudattamiseen. Samalla tavoin joku saattaa jäädä ennemmin kotiin kuin tulla kirkkoon, koska hän pelkää ettei jaksa seistä koko jumalanpalvelusta alusta loppuun. Mutta on kuka on sanonut, että meidän on pakko seistä kirkossa alusta loppuun?

Tähän samaan asiaan liittyvät myös muiden vaatimukset ja tahdittomat huomautukset joistakin ulkoisten tapojen noudattamisesta. Ne ovat voineet suoraan sanottuna häätää jonkun ihmisen ulos kirkosta. Onneksi esimerkiksi tällaisten kirkkokäytökseen liittyvien tapojen tarkkailu ja siihen liittyvät asiattomat huomautukset ovat meidän päivinämme vähentyneet huomattavasti. Totta kai meillä on mahdollisuus asiallisesti ja lempeästi ohjata jotakuta kirkossa, mutta sen tulisi aina tapahtua rakentavassa hengessä.

Näissä paastosäännöissä ja muissakin näihin liittyvissä asioissa meillä tulisi olla rohkeutta kääntyä oman papin puoleen. Tällöin meidän ei tarvitse elää epätietoisuudessa ja emme myöskään sääntöjen orjallisen noudattamisen takia aiheuta ruumiillista tai hengellistä vahinkoa itsellemme.

Kysyminen on siinä mielessä tärkeää, että neuvojen antaja vastaa myös seurauksista. Omavaltainen toimiminen taas pitää vastuun meillä itsellämme ja tällöin meillä on vaarana ryhtyä toimimaan myös väärällä tavoin.

Totta kai seurakunnan työntekijöillä on jatkuva vastuu valistaa kaikkia, jotta me parhaimmalla tavalla pystyisimme toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Papit ja piispatkaan eivät toimi omavaltaisesti sillä heilläkin on oma rippi-isänsä, jonka puoleen he voivat kääntyä.

Evankeliumista käy ilmi se tosiasia, että sapatti on tarkoitettu ihmisen avuksi, eikä ihmistä sapatin orjaksi. Samalla tavoin meidänkin on syytä suhtautua niihin kirkollisiin tapoihin, jotka on tarkoitettu meidän avuksi. Kysykäämme siis rohkeasti apua ja neuvoa silloin, kun sitä tarvitsemme. Jokainen meistä on erilainen. Jokaisella meistä on erilaiset tarpeet ja jokainen meistä voi esimerkiksi tietyssä tilanteessa tarvita omia henkilökohtaisia paasto-ohjeita.

Kaikki on tarkoitettu meidän omaksi parhaaksi ja lähimmäistemme hyväksi. Kaikki säännöt ja tavat tähtäävät lopulta sielun pelastumiseen. Rukoilkaamme siis Kaikkivaltiasta Jumalaa, että Hän antaisi meille voimia ja viisautta elää ja toimia Hänen tahtonsa mukaisesti. Amen.

"Pikkujoulut" - Sehän on sama kuin...

2011-11-28T09:10:00.007+02:00

- 300 ihmistä kutsuttaisiin linnanjuhliin paria viikkoa ennen itsenäisyyspäivää.

- Kastejuhlat järjestettäisiin ennen lapsen syntymää.

- Saisi pikkuisen metsästää ennen oikean metsästykauden alkua.

- 50-vuotisjuhlia voisi viettää pari vuotta aikaisemmin.

- Juhannusta vietettäisiin ennakkoon toukokuun lopulla (voisi muuten olla vähemmän hukkuneita).

- Urheilukisoissa muutama laji suoritettaisiin ennakkoon ennen oikeita kisoja.

- Pääruoka syötäisiin ennen alkuruokia.

Minulla ei ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että työnantaja palkitsee jollain tavalla omia työntekijöitään. Ehkä suurin kysymys onkin, että milloin ja millä tavoin?

Arvoistaisiko joku sittenkin enemmän ylimääräistä vapaapäivää joulun alla, kuin syöpöttely/juopotteluiltaa työkavereiden kanssa? Haluaisiko joku ennemmin kulttuurielämyksen tämän kaiken kiireen keskellä? Haluaisiko joku valmistautua suureen juhlaan sillä tavoin, ettei kinkkua tarvitse syödä etukäteen? Tai mitä jos joku haluaa juhlia vasta itse Jouluna?!

Kenties meidän nykyinen juhlaperinteemme kuvastaa meitä kaikkein parhaiten. Onneksi kenenkään ei ole pakko mennä suuren virran mukana.

Kenen varassa on käsityksemme ortodoksista kirkosta?

2011-11-24T08:31:00.006+02:00

Tuohon otsikossa olevaan kysymykseen on helppo vastata. - Kaikki nojaa Kristukseen ja me ihmiset yritämme parhaamme mukaan toimia Hänen opetuksensa ja esimerkkinsä mukaan. Valitettavasti kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa. Yksittäiset asiat ja ihmiset saattavat vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, että miten monet muut näkevät ja käsittävät koko ortodoksisuuden. Otan tässä muutaman esimerkin.

Olen yrittänyt silloin tällöin seurata ortodoksisuuteen liittyviä keskustelupalstoja. Tällä tavoin olen halunut selvittää, että mitkä asiat askarruttavat ihmisiä ortodoksisuudessa. Saan sieltä siis hyviä ajatuksia omaan seurakuntatyöhön. Tuntuu kuitenkin siltä, että monet kirjoitukset saavat siellä inspiraationsa suoraan saatanasta. Siis mitään muuta johtopäätöstä en ole asiasta kyennyt vetämään.
Esimerkiksi jonkun ihmisen vilpittömään kysymykseen ortodoksisuudesta on tullut suoranaisen törkeitä ja loukkaavia vastauksia. Keskustelu usein päättyy tämän onnettomaan viestiketjun aloittajan toteamukseen siitä, että "hyvä etten ole vielä liittynyt ortodoksiseen kirkkoon, kun siellä on tällaisia ihmisiä" / "taidanpa erota kirkosta kun sain tällaisen vastauksen".

Mistä lähtien noiden nimettömien törkeyksien kirjoittaja jossain keskustelupalstalla on edustanut kaikkia ortodokseja?!? Tai mistä me lopulta tiedämme hänen olevan edes ortodoksi?!

Siirrytäänpä sitten bittimaailmasta hieman elävämpään ympäristöön. Yhtä lailla monen ihmisen ruusuisen suitsukkeen kyllästämä käsitys ortodoksisuudesta on voinut rakentua yhden ihmisen varaan. Mitä sitten tapahtuukaan, jos tämä ihminen ei toimi enää odotusten mukaan? - Yleensä silloin lyödään hanskat tiskiin ja päätetään, että "nyt on korkea aika lähteä täältä, jos ortodoksit ovat kerran tällaisia".

Monet ihmiset edustavat varmasti ortodoksista kirkkoa siitä hetkestä alkaen, kun he laittavat tuon mustan viitan ylleen. Tämän jälkeen on sitten yksi ja se sama, että onko viitta käytännössä päällä tai ei. Tekemisesi on nyt sama kuin ortodoksinen kirkko. Jokainen vastaa tietysti omista edesottamuksista.

Haluaisin kuitenkin vyöryttää vastuuta kokonaiskuva hahmottamisesta enemmän myös niille, jotka tätä kaikkea seuraavat joko median välityksellä tai sitten ihan livenä. Ortodoksisuus on jotain paljon enemmän, mitä me pystymme näkemään. Meidän ihmisten yhtenä heikkoutena on löytää ensimmäisenä kaikki kielteinen ja painaa se syvälle mieliimme.
Jos saisimme 10 kohdan palautteen toimistamme, jossa mainittaisiin 9 hyvää asiaa ja 1 huono, niin me emme muistaisi mitään muuta kuin sen yhden huonon.

Sama koskee kirkkoa, jossa toimivat tavalliset ihmiset. Haluammeko löytää kaiken sen hyvän keskeltä juuri ne kielteiset asiat, jotka sitten ohjaavat meidän käsitystämme ja toimiamme liittyen koko kirkkoon. Meidän ei tarvitse edes etsimällä etsiä niitä kielteisiä asioita, sillä monet tiedotusvälineet tekevät sen kyllä puolestamme. Hyviä asioita on myös paljon, mutta niitä ei yleensä löydetä keskustelupalstoista tai uutisotsikoista.

Pystyisimmekö sittenkin tarkastelemaan asioita hieman laajemmin? Monesti ortodoksisuuden syvintä olemusta edustaa tuhat kertaa paremmin se pieni mummonen sen pienen tsasounan perällä verrattuna siihen, että mitä meille halutaan suurieleisesti tarjota.

Vastauksia ortodoksisuuteen kannattaa etsiä suoraan kirkosta. Kuvassa päiväkodin vieraita tutustumassa ortodoksisuuteen kirkon seinien suojassa.

Kristuksen vertaus hullusta miehestä (opetuspuhe)

2011-11-19T20:57:00.005+02:00

Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan uuden alku. Kuva Vanhan Valamon hautausmaalta.

Luuk. 12:16-21

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Päivän evankeliumilukuna kuulimme Kristuksen vertauksen miehestä, joka keskittyi omaisuuteensa vaalimiseen niin tiivisti, että unohti lähimmäisensä ja oman kuolevaisuutensa kokonaan. Vertaus on itse asiassa hyvin puhutteleva ja se sopii meidän päiviimme aivan yhtä hyvin.

Voimme tietysti aluksi kysyä, että onko hyvä toimeentulo muka pahasta? Emmekö voi pitää tuossa tapauksessa miehen hyvää satoa ja tätä kautta omaisuuden lisääntymistä Jumalan siunauksena. Mitä tuomittavaa tässä oikein on?

Ongelman tässä tapauksessa muodostaa juuri se, että miten ihminen käyttää sellaista omaisuutta, joka ei ole hänelle välttämätöntä. Tässä vertauksessa kysymys oli siis ylimääräisestä asiasta, joka ei olisi ollut tälle miehelle elämän kannalta tarpeellista. Hänen aittansa olivat jo sen kokoiset, että niissä säilytettävä sato takasi riittävän toimeentulon. Hän halusi kuitenkin enemmän itselleen ja ryhtyi tämän vuoksi rakentamaan suurempia varastoja.

Suurin synti tässä kaikessa oli siis itsekkyys. Missään vaiheessa tälle henkilölle ei tullut mieleen, että itselle ylimääräiset asiat voisi antaa niille, jotka elivät puutteessa. Toinen huomionarvoinen asia oli se, että mies ei ajatellut omaa kuolevaisuutta ja iankaikkisuutta laisinkaan. Hän unohti sen, että ainut asia minkä me kannamme tästä ajasta iankaikkisuuteen on rakkaus. Kaikki muut asiat ovat lopulta katoavaista, jota meidän tulisi osata käyttää vastuullisesti tässä ajassa.

Kuolema on todellakin asia, jonka me hyvin helposti haluamme työntää pois mielestämme. Oman kuolevaisuuden myöntäminen ei kuitenkaan saisi olla kristitylle vieras asia. Me emme voi täydellisesti ymmärtää tätä ajallista elämää ja iankaikkisuutta, jos kiellämme kuolevaisuuden. Kuoleman kieltäminen etäännyttää meidät todellisuudessa oikeasta elämästä. Edelleenkin ihmisellä on kiusaus nähdä kuolema kaiken loppuna, vaikka se todellisuudessa on uuden iankaikkisen elämän alku.

Kristuksen vertauksessa Jumala puhutteli tuota miestä hulluksi, koska hän ei oppinut ymmärtämään elämän todellista merkitystä. Tämä ajallisen elämän tarkoituksena ei ole keskittyä nautintoihin, vaan elämän tarkoituksena on osoittaa rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi nauttia elämästä ja olla onnellinen.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihmisen käsitys nautinnosta ja onnellisuudesta on vääristynyt. Hän kuvittelee, että onnellisuuden määrä kasvaa samassa suhteessa kuin hänen hallussaan oleva omaisuus. Tässä valheessa hän haaskaa kaikki voimavaransa siihen, että voisi turvata yltäkylläisen elämän. Sellaisen elämän, jossa hän tuon vertauksen rikkaan miehen tavoin hokee itselleen: ”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!” (Luuk. 12:19)

Tämän ajan maalliset ihanteet harvoin kulkevat käsi kädessä Kristuksen opetuksen kanssa. Erityisesti nyt joulupaaston aikana meidän on hyvä muistaa Kristuksen opetus omaisuuden vastuullisesta käytöstä ja rakkauden osoittamista. Paastossakin saatamme keskittyä niin paljon itse paaston suorittamiseen, että unohdamme erään oleellisen asian. Paastoon nimittäin kuuluu hyväntekeväisyys.

Hyväntekeväisyyttä on se, että me osaamme vastuullisesti käyttää kaikkea sitä, mitä meille on uskottu. Kyse ei aina ole rahasta, vaan monesti myös sellaisista tiedoista ja taidoista, joilla Jumala on meitä siunannut. Näitä Jumalan antamia lahjoja meidän tulisi käyttää muiden hyväksi. Todellisen nautinnon ja onnellisuuden ihminen saavuttaa silloin, kun hän pystyy auttamaan toista ihmistä ilman, että hän odottaa siitä vastapalvelusta.

Aloittakaamme mekin hyvillä mielin tämä joulupaasto. Sen tarkoituksena on muiden paastokausien tavoin opettaa meitä itsekkään elämänmenon sijaan osoittamaan rakkautta lähimmäisiämme kohtaan. Tällöin me toteutamme Jumalan tahdon.
Amen.

Laupias samarialainen (opetuspuhe)

2011-11-12T21:21:00.002+02:00

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Kuulimme juuri yhden Kristuksen tunnetuimmista vertauksista. Sen tarkoituksena on vastata siihen kysymykseen, että ketkä ovat meidän lähimmäisiämme. Heti alkuun voimme jo vastata tähän kysymykseen: Meidän lähimmäisiämme ovat käytännössä kaikki ihmiset.

Tätä ei aina ole niin helppoa käsittää. Olisihan se paljon yksinkertaisempaa sanoa, että minun lähimmäisiäni ovat ne ihmiset, jotka kuuluvat minun perheeseeni. Lähimmäisiäni ovat sukulaiset, ystävät, naapurit ja muut tuttavat. On kiusallisen helppoa ajatella, että maanmieheni, samaa kieltä puhuvat ja esimerkiksi kristityt ovat pelkästään minun lähimmäisiäni.

Kristus kuitenkin opettaa meille jotain aivan muuta. Hänen vertauksessaan omat ja esimerkilliset ihmiset kulkevat apua tarvitsevan ohi ja hädässä olevaa auttaakin sellainen taho, jota ei pidetty missään arvossa.

Me saatamme pitää tätä vertausta hyvin tavanomaisena, mutta Jeesuksen kuulijakuntaa tämä vertaus kosketti varmasti paljon järisyttävämmin. Auttajaksi osoittautui aivan joku muu, kuin hurskas juutalainen!

Monesti tämän vertauksen kohdalla keskitymme ihailemaan tuon laupiaan samarialaisen toimintaa, mutta jätämme vähemmälle huomiolle kaksi ensimmäistä kulkijaa. Meidän ei tietenkään tule ihailla tuota pappia tai leeviläistä, mutta voimme ottaa heidän toimintansa taas varoittavana esimerkkinä.

Pappi ja leeviläinen eivät tarjonneet apua, koska heillä mitä ilmeisimmin oli kiire temppeliin. Leeviläisetkin olivat pappissukua joiden tehtävänä oli pappien tavoin palvella temppelissä. Me emme tarkalleen tiedä, että mikä pani heidät lopulta kulkemaan hädässä olevan ohi. Kysymys ei voinut olla pelkästään jumalanpalvelukseen kiirehtimisestä.

Juutalaisuudessa oli sellainenkin sääntö, että jos joku koski kuolleeseen, niin hän oli epäpuhdas viikon verran. Tässä tapauksessa pappi ja leeviläinen eivät olisi viikkon voineet astua temppeliin. He olisivat oletettavasti menettäneet viikon palkan, jonka vuoksi ei kannattanut ottaa riskiä ja pysähtyä selvittämään, että oliko tienposkessa makaava henkilö vain tajuton vai jo kuollut? Joka tapauksessa omat edut kävivät auttamisen edelle.

Voimme tässä tilanteessa pohtia vielä erästä asiaa liittyen näihin pappiin ja leeviläiseen. Mahtoivatko he tuntea mitään siinä tilanteessa, kun he kulkivat ohi? Pystyvätkö ihmiset todella olemaan täysin tunteettomia sellaisessa tilanteessa, jossa heidän huomiota olisi varmasti vaadittu? Eikö ihminen tuossa tilanteessa tunne edes jonkinlaista myötätuntoa ja sääliä?

Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi säälistä, jos se johda mihinkään käytännön tekoon? Tämä onkin hyvä kysymys juuri meidän päivinämme. Ihmiset ovat alkaneet siirtyä yhä enemmän ja enemmän internetin maailmaan, jossa jopa kodinsisäistä keskustelua käydään tietokoneiden välityksellä.

Tuossa internetin maailmassa käytännön teot jäävät usein hyvin mahdottomiksi. Aika ajoin siellä kuitenkin näkee viesti- ja ilmoitusketjuja, joissa pyydetään ajattelemaan hetki kaikkia niitä, jotka näkevät nälkää, sairastavat jotain parantumatonta sairautta tai jotain muuta vastaavaa. Näitä kiertokirjeitä sitten levitellään eteenpäin ja samalla luodaan omalletunnolle sellainen harhakuva, että päivän hyvä työ on tehty, kun on julkisesti voivoteltu apua tarvitsevien ihmisten puolesta.

Sääli ja voivottelu eivät kuitenkaan auta, jos ne eivät johda käytännön tekoihin. On hyvin mahdollista, että Jeesuksen vertauksen pappi ja leeviläinenkin voivottelivat oikein sydämen pohjasta kulkiessaan tuon ryöstetyn ja maassa makaavan ihmisen ohi. Tästä huolimatta he eivät pysähtyneet.

Ja lopulta ihminen ei ole muuttunut tuosta kaikesta paljoakaan parempaan suuntaan. Melkein voisi sanoa, että tilanne on päinvastainen. Kyllä me saamme aika ajoin lukea uutisista kuinka apua tarvitsevan ihmisen huudot ovat kaikuneet kuuroille korville. Ihmiset ovat kulkeneet eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Meidän tehtävänä ei ole välttämättä rynnätä heti ensimmäisenä kaduille etsimään apua tarvitsevia. Me voimme sen sijaan antaa tukemme niille, jotka keskittyvät auttamaan. Käytännössä suuntamaan voimavarojamme hyväntekeväisyyteen.

Joulupaaston alku on taas hyvin lähellä. Meidän tulisi ruokapaaston ohella muistaa nimenomaan tuo hyväntekeväisyys, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille kristityille. Hyväntekeväisyys on todellakin sitä, että me emme kulje hädässä olevien ohi, vaan pysähdymme auttamaan.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

Ivalossa ukkia onnittelemassa

2011-11-09T14:32:00.007+02:00

Olin siis perheen kanssa käymässä Ivalossa ja siinä lähiseudulla. Matkan perimmäinen syy oli siinä, että lähdimme onnittelemaan isä Raunoa (ukkia), joka on siis ollut pappina 30 vuotta.
Monia armorikkaita vuosia!

Kuvakuulumisia Lapista

2011-11-04T21:17:00.010+02:00

Haimme hieman ennakkoa tulevaan talveen Ivalon seudulta, jossa isä Rauno on nykyään matkapappina. Yllä olevassa kuvassa tytöt pääsivät kokeilemaan "ensijäätä".

Raja-Joosepin "kenttä", joka siis käytännössä tarkoittaa saamelaiskylää. Tämä kylä on museo, jossa ei siis asustele kukaan. Huomatkaa hauska yksityiskohta, kun tytöt halusivat itse kerätä ja kantaa polttopuita nuotiota varten.

Määränpäänä laavu. Kysymys ei ollut todellisesta vaelluksesta, sillä eihän oikeassa vaelluksessa eväät ole muovikassissa.

Laavulla ja tällä kertaa tavoitteena nuotion sytytys. Elisabet kantaa polttopuita ukille.

Kahvit tulella ja voileipää suuhun...

Tuulispäältä avautui komeat maisemat kohti Inarinjärveä.

Samoja maisemia Tuulispään huipulta.

Edelleen samoja maisemia, mutta mukaan mahtui myös yksi poro. Joulupukista ei ollut vielä näköhavointoja.

Kirkkokäytös

2011-10-31T19:23:00.004+02:00

Olen tässä yrittänyt lajitella vanhoja kirjoituksia. Laitan nyt yhden kirkkokäytöstä koskevan tekstin tähän blogiin. (Älkää välittäkö kirjotusvihreistä)

KIRKKOKÄYTTÄYTYMISESTÄ

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalveluselämä on hyvin rikasta ja me osallistumme siihen kaikilla aisteilla. Voidaan myös sanoa , että jumalanpalvelus on ikään kuin jatkuvaa eteenpäin menemistä ja siinä ei vain olla ja seistä paikallaan. Lisäksi kirkossa olemiseen liittyy tiettyjä käyttäytymissääntöjä, jotka liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen.
Valitettavaa on tietysti se, että monet voivat kokea kaiken tämän edellä mainitun ylitsepääsemättömänä kynnyksenä tulla kirkkoon. Epävarmuus siitä että tekee jotain asioita väärin tai jättää jotain oleellista tekemättä voi todellakin pelottaa. Lisäksi joillakin voi olla lapsuudesta ja nuoruudesta pelottavia muistoja tai kuultuja kertomuksia siitä, kuinka hyvinkin tylysti on ojennettu niitä, jotka ovat toimineet ”väärin” ortodoksisessa kirkossa.
Heti alkuun on todettava se, että kirkoissamme ei ole (ainakaan enää) sellaista ”sotilaallista ankaruutta” mistä olemme saattaneet joskus kuulla. On totta, että emme saa mennä kirkkoon samalla asenteella kuin ”huoltoaseman kuppilaan”, mutta ei meidän myöskään tulisi pelätä kirkkoon menemistä. Seurakunta on yhteisö, joka toimii rakkaudessa ja silloin kirkon tulisi olla paikka minne on kaikkein helpointa ja turvallisinta mennä.

Se, että emme varsinaisesti tee mitään jumalanpalveluksen aikana ei ole itsessään vielä väärin. Ihminen menee kirkkoon rukoilemaan ja hiljentymään. Kaikkia tapoja ei voi heti tietää ja niin kuin monessa muusakin asiassa on, niin käytäntö opettaa meitä kaikkein parhaiten. Lisäksi seurakunnissa tulisi olla opetusta ja valistusta siitä, että miten ja miksi teemme jumalanpalveluksessa mitä moninaisimpia asioita. (Tässä meidän kirkonpalvelijoiden on syytä kenties ryhdistäytyä). Myös aktiivisten kirkossakävijöiden puoleen on hyvä kääntyä, jos on epävarmuutta siitä, että miten missäkin tilanteessa on soveliasta toimia.

Yritän nyt lyhyesti mainita muutamia perusseikkoja, jotka liittyvät ortodoksiseen jumalanpalvelukseen:
- Ristinmerkillä siunaamme itsemme nimensä mukaisesti ristin muotoisesti. Se on itsessään lyhyin ja ytimekkäin rukouksen muoto ja ”uskontunnustus”, mutta samalla se johdattaa meidät rukoukseen ja Jumalan puhutteluun. Aina siellä missä tunnemme pyhyyden läsnäolon tai haluamme pyhittää mielemme on meidän hyvä siunata itsemme ristinmerkillä, eli esim. silloin kun astumme sisälle kirkkoon tai kun meitä kehotetaan ”Rukoilemaan Herraa”.

- Minulle on kerrottu siitäkin, että kirkkoon ei haluta mennä koska ei jakseta seistä koko jumalanpalvelusta. Yleisenä periaatteena on se, että pääasiassa seisomme jumalanpalvelusten ajan, mutta se ei missään nimessä ole itsetarkoitus. Me emme tule kirkkoon nimenomaisesti istumaan tai seisomaan, vaan rukoilemaan. Kunnioituksesta Jumalaa kohtaan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi on kuitenkin helpompaa seistä. Tämä tulee kuitenkin toteuttaa omien voimien mukaan ja jos tuntuu, että pitää istahtaa, niin sen voi hyvin omintunnoin tehdä. Ajan mittaan tottuu myös seisomaan, joten jälleen kerran käytäntö on paras kouluttaja.

- Kirkossa pappi siunaa (kädellä, ristillä, evankeliumikirjalla) ja suitsuttaa. Kaikissa tapauksissa tapana on kumartaa siihen suuntaan, mistä meitä siunataan. Lisäksi jumalanpalveluksissa on aivan selkeitä kohtia, joissa meitä kehotetaan ”Kumartumaan Herran edessä”.

- Entäs onko jokaisella seurakuntalaiselle oma paikkansa kirkossa?
Tietysti meillä on paikka kirkossa, mutta se ei tarkoita, että jokaiselle on piirretty nimikirjaimet siihen kohtaan kirkon lattiaan missä seistään. Yleisenä periaatteena on kirkoissa ollut se, että miehet ovat seisseet oikealla ja naiset vasemmalla puolelle. Tämä johtuu aivan yksinkertaisesti jo siitä, että ihminen voi rauhassa keskittyä rukoukseen. On inhimillistä ja luonnollista, että vastakkainen puoli kiinnostaa, mutta kirkossa tällaiset ”kiinnostukset” on pyritty minimoimaan. Samasta syystä myös pukeutumisen tulisi kirkossa olla säädyllistä. On oikein pukeutua kirkkoon kauniisti, mutta ei kuitenkaan turhan huomiota herättävästi.

Ortodoksisesta kirkkorakennuksesta ja jumalanpalvelusjärjestyksestä saisi tehtyä (ja on tehtykin) kirjahyllyllisen ohjekirjoja. Meidän ei kuitenkaan missään nimessä tarvitse pelätä kirkkoon menemistä ja siellä erilaisten asioiden suorittamista. Nämä kaikki edellä mainitut asiat on tarkoitettu meille rukouksen apuvälineiksi, ne eivät ole itsetarkoitus ja niiden mekaaninen suorittaminen ei tee meistä yhtäkkiä pyhiä. Ne on kuitenkin nähty hyväksi ja toimivaksi keinoksi johdattamaan meitä kohti Jumalaa ja sielun pelastumista.

Lauantain tekstit sunnuntaina

2011-10-29T22:59:00.008+03:00

Meillä ortodoksisessa kirkossa toistuvat samat evankeliumiluvut joka vuosi hyvin pienellä vaihtelevuudella. Seurakunnissa liturgiat keskittyvät sunnuntaipäiviin, joille on määrätty hyvin oleelliset tekstit.

Tästä huolimatta saman tekstin lukeminen samalla paikkakunnalla perättäisinä vuosina luo haasteita niille, jotka pitävät opetuspuheita. Tietysti samaa evankeliumilukua voi tarkatella monella eri tavoin ja monesti hyvin vähäisesti meillä viitataan liturgiassa luettuihin epistolalukuihin. Samalla voi tietysti pohtia, että kuinka moni muistaa vuodentakaisesta opetuspuheesta mitään. Kaikesta huolimatta meillä on mahdollisuus rikastuttaa evankeliumin sanomaa seurakunnissa.

Varteenotettavana vaihtoehtona on lukea liturgiassa myös lauantain tekstit, jotka jäävät liian usein liian vähäiselle huomiolle. Tämä luo uusia haasteita myös papeille, joilla voi olla suuri kiusaus tyytyä lukemaan aiempien vuosien opetuspuheita. Näiden toistaminen ja pieni muokkaaminen vuosittain voivat lopulta puuduttaa evankeliumin tutkiskelun jalon taidon. Pelkät sunnuntaipäivien luvut muodostavat kuitenkin ainoastaan pienen osan kaikesta siitä tärkestä sanomasta mitä löydämme evankeliumista.

Nyt en laitakaan tähän seuraavaksi sunnuntain opetuspuhetta, vaan lauantain (Luuk. 8:16-21), jonka kuitenkin luen siis tänä sunnuntaina:

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen,

Juuri luetussa evankeliumiluvussa kuulimme Kristuksen opetuksen siitä, että meidän ei tule kätkeä sellaista minkä on tarkoitus säteillä kaikkialle. Vertauksessa Kristus puhui lampusta, joka pitää nostaa korkealle, mutta Hän tarkoittaa tällä tietysti uskoamme.

Meille kristityillehän pitäisi olla itsestäänselvyys, että oma uskomme tulee julki maailmalle luontevasti kaikissa elämätilanteissa. Luontevalla tarkoitan sitä, että uskonmukainen elämä ei tule esille tekopyhästi tai hyökkäävän paatoksellisesti, vaan aivan normaalisti jokapäiväisessä kanssakäymisessä.

Usko tulee esille tietysti hyvinä tekoina ja rakkaudessa. Se näkyy siinä, että miten paljon me välitämme lähimmäisistämme ja miten suurella innolla haluamme osallistua jumalanpalveluksiin. Usko voi näkyä siinäkin, että teemmekö esimerkiksi ristinmerkin sellaisessa seurassa, joka ei ole niin uskonnollinen.

Tässä on oikeastaan eräs suurista kompastuskivistä. Uskon tulisi tulla näkyvästi esille, mutta esimerkiksi tämän päivän maallistuneessa yhteiskunnassa se on muuttunut vaikeaksi. Oikeastaan uskonmukainen elämä on periaatteessa yhtä helppoa kuin ennenkin, mutta meillä ihmisillä on kiusaus mennä suuren virran mukana. Me emme yksinkertaisesti halua erottua suuresta joukosta. Haluamme tehdä asiat samalla tavoin kuin muutkin tekevät.

Mutta kuka on väittänyt, että muut olisivat aina oikeassa? Ja kuka on väittänyt, että uskonmukainen elämä olisi ylimääräinen lisä, jota jotenkin ylihurskaat ihmiset harjoittavat? Meillä on vaarana lähteä mukaan maallistumisen pyörteisiin, jolloin me todellakin siirrämme tuon Kristuksen vertauksen lampun sängyn alle piiloon, jotta mahdollisimman harva sen huomaisi.

Ihmiset pystyvät olemaan niin monista asioista ylpeitä ja kokevat tämän vuoksi olevansa myös etuoikeutetussa asemassa. Tämä voi tarkoittaa asuinpaikkakuntaa, ammattia, harrastusta, arvonimeä, omaisuutta, julkisuutta, poliittista sidonnaisuutta, yms.
Mutta kuinka moni kokee oman uskonsa, eli Kristuksen seuraamisen asiana, josta saa tuntea olevansa ylpeä ja joka saa tuntemaan itsensä jotenkin etuoikeutetuksi?

Ihmiset uskaltavat kuuluttaa olevansa esimerkiksi tietyn urheiluseuran kannattajia ja pitävät sen viiriä korkealla. Kuinka moni uskaltaa yhtä avoimesti tunnustaa olevansa Kristuksen puolella? Jos tämä kansa uhraisi voimavarojaan yhtä paljon uskonmukaiseen elämään ja tätä kautta rukoukseen kuin se tekee esimerkiksi urheilun seuraamiseen ja kannattamiseen, niin meillä tapahtuisi varmasti suuria ihmeitä joka päivä!

Ehkä suurin synti on juuri siinä, että jos kristityt eivät uskalla avoimesti kannattaa ja arvostaa omaa uskoaan, niin eivät muutkaan sitä huomaa. Kaikki tulee tietysti ilmi, sillä sanoohan Kristus: ”Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon.” (Luuk. 8:17)

Kyllä salassa pidetytkin hyvät teot tulevat siis ilmi, mutta tämän voi tulkita tarkoittavan myös sitä, että pahat asiat tulevat myös julki. Me emme voi viedä oikeaa uskoa eteenpäin, jos toimimme täysin päinvastaisella tavalla. On olemassa sanonta: ”Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan.” Tämän on kuitenkin äärimmäisen huono puolustus. Paras opetus ja julistus on siinä, että me teemme niin kuin opetamme, koska silloin myös maailma ottaa meidät vakavasti.

Päivän evankeliumiin liittyy myös eräs opetus siitä, että ketkä ovat Kristuksen todellisia sukulaisia. Meidän suhteemme Jumalaan ei perustu siihen, että me ikään kuin perimme verenperintönä oman uskomme sukupolvelta toiselle. Vielä edelleenkin kehdataan (onneksi vähenevässä määrin) ylläpitää käsitystä ”syntyperäisistä ortodokseista”, jotka ovat parempia kuin muut.

Tämä on jo terminä täysin käsittämätön, sillä ei kukaan synny tiettyyn uskoon, vaan hänet otetaan siihen. Ortodoksisuudessa tämä tapahtuu kasteen ja mirhallavoitelun kautta. Jotkut lapsena, jotkut aikuisena, mutta tämä oikeus ei tule itsestään. Meidän taustamme kirkon jäseneksi tulemisessa eivät ole lopulta oleellisia, vaan tärkein kysymys meidän suhteessa Kristukseen onkin se, minkä Hän on meille opettanut:
”Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan.” (Luuk. 8:21)
AMEN!

Lapsista voi ottaa myös esimerkkiä

2011-10-25T12:25:00.005+03:00

Vajaat pari viikkoa sitten olin tavanomaisella aamunavauskierroksella. Itse asiassa koen aamunavausten pitämisen erittäin tärkeänä asiana, joka on verrattavissa normaaliin opetuspuheeseen. Päämäränä on opettaa jotain ja vielä sillä tavoin, että siitä oikeasti jää jotain ihmisten mieliin. Vaarana on puhua huuhaata tai sitten niin korkealentoista tekstiä, että aikuinenkaan ei jaksa siihen keskittyä.

Jostain syystä otin aamunavauksen aiheeksi sen, että meidän aikuisten tulee ottaa mallia myös lapsista. Yleensähän se on aika tavanomainen lausahdus, että lasten tulee ottaa oppia aikuisista ja käyttäytyä sen mukaan. Kaikissa asioissa tämä ei kuitenkaan toimi. Evankeliumista löydämme myös useita kohtia, joissa Kristus kannustaa ottamaan mallia nimenomaan lapsista.

Millä tavoin lapset sitten ovat meille aikuisille esimerkkinä?
Minulle itselleni tulee ainakin ensimmäisenä mieleen se, että lapsilla on uskomaton kyky antaa anteeksi ja olla olematta pitkävihaisia. Me aikuiset taas menetämme tuon kyvyn, koska meissä on liikaa vääränlaista ylpeyttä. Me emme kertakaikkisesti ylpeytemme tähden kykene pyytämään anteeksi tai antamaan anteeksi. Tämän myötä me katkeroidumme ja muutumme pitkävihaisiksi. Tulehdutamme ihmissuhteemme todella lapsellisten syiden takia ja siinä missä lapsi pyytää anteeksi ja unohtaa kaiken tapahtuneen viidessä minuutissa, niin me aikuiset taas ryvemme katkeruudessa ja vihassa päiviä tai jopa vuosia!

Kukaan ei voi tietenkään palata takaisin ajassa ja muutta fyysisesti lapseksi. Me voimme kuitenkin yrittää muokata sisimpäämme niin, että emme antaisi ylpeydelle ylivaltaa. Jos pystymme tässä asiassa olemaan lasten kaltaisia, niin me todellakin olemme paljon lähempänä taivasten valtakuntaa.

Lyhyt lainaus itseltä - Ehtoollinen

2011-10-20T11:28:00.003+03:00

Lainaan taas itseäni. Tämä juttu tulee kokonaisuudessa seuraavaan Aamun Koittoon, johon olen kirjoittanut sarjaa liturgiasta.

"Kirkon varhaisina aikoina oli itsestäänselvyys, että kaikki liturgiassa olevat osallistuivat myös Ehtoolliseen. Tämä on itse asiassa jokaisen kristityn perusvelvollisuus. Me voisimme käyttää hieman arkista vertausta tähän liittyen: eihän kukaan mene ravintolaan katsomaan kun muut syövät, vaan kyllähän jokainen myös itse haluaa syödä."

Kylväjävertaus (opetuspuhe)

2011-10-16T15:16:00.004+03:00

Kuulimme erään tunnetuimmista Kristuksen vertauksista, jossa kerrotaan maahan kylvetyistä siemenistä. Monista muista vertauksista poiketen Kristus selittää tämän vertauksen merkityksen opetuslapsilleen. Vertaukset olivat opetuksen välineinä mitä parhaimpia. Ne jäävät aivan toisella tavalla ihmisten mieliin verrattuna tavalliseen opetukseen. Ei ihme, että juuri vertauksia käytetään edelleenkin opetuskeinona kouluissa ja seurakunnallisissa lastenkerhoissa. Monet vielä aikuisiälläkin muistavat nämä vertaukset.

Mutta mitä tässä kylväjävertauksessa tarkalleen tapahtuu? Me löydämme tästä neljä erilaista maaperää, joista jokainen vaikuttaa eri tavoin siemenen itämiseen ja sen kasvuun. Meidän on helppo ymmärtää tuo ensin mainittu tiukaksi tallattu polku, joka ei todellakaan tarjonnut hyvää kasvualustaa. Kallioinen maaperä ei välttämättä tarkoita paljasta kalliota, vaan sellaista maata, jossa on ainoastaan parin sentin kerros multaa ennen varsinaista kalliota. Sellaiseen maahan on vaikea tukevasti juurtua. Kolmas kohta oli maa, joka pitää sisällään ohdake- ja rikkakasvien siemeniä. Viljan noustessa nousivat myös rikkakasvit ja varmasti hyvin tiedämme, että ne helposti valloittavat elintilan kaikelta muulta. Moninkertaisen sadon tuottikin ainoastaan tuo viimeinen, hyvä maaperä.

Mutta millainen tämä vertaus oikeastaan on? Kuka on sellainen maanviljelijä, joka kylväisi siemeniä näin holtittomasti? Tuohon aikaan viljaa ei koskaan ollut niin paljoa, että sitä olisi voinut näin välinpitämättömästi käsitellä. Harkitsevainen ja huolellinen maanviljelijä olisi hyvin tarkkaan tutkinut ne paikat jonne hän olisi kylvänyt. Mitään ei saanut tarpeettomasti mennä hukkaan.

Mutta tämän vertauksen opetus onkin toisenlainen. Kaikki ei aina tapahdu niin kuin ihmiset odottaisivat asioiden tapahtuvan. Tuo siemen on Jumalan Sana ja Jumala kylväjänä ei ryhdy rajaamaan alueita mihin Hän haluaa pelastuksen sanoman ulottaa. Olisihan se tietysti helppoa kohdistaa evankeliumin ilosanoma ainoastaan harvoille ja valituille, jotka varmasti toimisivat odotetulla tavalla. Jumala ei kuitenkaan toimi niin. Kaikille tarjotaan tuota mahdollisuutta kuulla evankeliumin sanomaa. Monista paikoista löytyy aina sellaisiakin saarekkeita, joissa siemenen on hyvä kasvaa ja tuottaa tällä tavoin moninkertainen sato.

Me voimme pohtia tätä tutkimalla Kirkon vaiheita. Apostoli Paavalin ja monien muiden opetuslasten tehtävä näytti lähestulkoon mahdottomalta. Mitä järkeä oli lähteä viemään evankeliumin sanomaa epäuskoisille kreikkalaisille ja roomalaisille, jotka joko turvautuivat pakanajumaliin tai sitten antiikin filosofeihin. Tai yhtä lailla voisi ajatella, että miksi ihmeessä Kristuksesta olisi pitänyt saarnata juutalaisille, jotka juuri jokin aika takaperin olivat ristiinnaulinneet Kristuksen?

Me voimme tutkia myös lähialueidemme historiaa. Minkä ihmeen takia kilvoittelijat lähtivät Karjalan metsiin saarnaamaan Jumalasta? Minkä ihmeen takia he halusivat yrittää selittää Evankeliumia noille metsässä asuville ihmisille, jotka palvoivat puita ja muita luontokappaleita? Miksi esimerkiksi Herman Alaskalainen lähti hyiseen Alaskaan julistamaan Evankeliumia? Eikö otollisempaa paikkaa olisi löytynyt lähempääkin?

Mutta tässä kaikessa tulee esille Jumalan laupeus ja armo. Vaikka valtaosa ihmisistä ei olisi millään tavoin kiinnostunut Jumalasta, niin aina heidänkin joukostaan löytyy joku, joka on otollista maaperää Jumalan Sanalle. Tämä on muistutuksena myös meille kaikille juuri tänä päivänä. Juuri tällä hetkellä alkaa näyttää siltä, että ihmiset eivät ole kiinnostuneet Kirkosta ja sen julistuksesta. Ihmisiä kiinnostavat niin monet muuta asiat. On niitä jotka avoimesti kieltävät kaiken Jumalaan ja uskontoon liittyvän. Näyttäisi suoraan sanottuna hulluudelta julistaa jostain sellaisesta, joka ei näytä kiinnostavan ihmisiä. Saman ilmiön huomaamme myös seurakunnassa. Ei kirkossa käy enää niin paljoa ihmisiä verrattuna aikaisempiin vuosiin. Joku voisi sanoa, että eikö tämän vuoksi olisi syytä vähentää jumalanpalveluksia, jos niiden tarve kerran myös vähenee? Mutta oikeastaan sitä suuremmalla syyllä meidän tulisi julistaa omaa uskoamme ja tuoda sitä esille. Meidän tulee yhä uusin keinoin tuoda Jumalan valtakuntaa eläväksi. Aina löytyy otollista ja hyvää maaperää, vaikka ohdakkeet ovat saattaneet vallata paljon elintilaa. Mitä enemmän me julistamme ja kylvämme Jumalan Sanaa, niin sitä suurempi todennäköisyys on sillä, että se löytää myös otollista maaperää.

Jumalan Sana ei voi kulua loppuun, vaikka kuinka paljon sitä kylvämme. Ja mitä enemmän me rukoilemme, toimitamme Jumalalle palvelusta ja julistamme omaa uskoa kaikissa toimissamme, niin sitä suurempi mahdollisuus on sille, että se myös tavoittaa niitä ihmisiä, jotka ovat sitä kauan kaivanneet.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

Meidät on opetettu kuluttamaan

2011-10-11T19:19:00.008+03:00

Nykyinen länsimainen maailmanmeno ja koko talouselämä rakentuu pitkälti rahan liikkuvutteen ja siihen, että ihmisiä yllytetään kuluttamaan entistä enemmän. Ihmisten kulutuskäyttäytymistä ohjataan yhä kuluttavampaan suuntaan, jonka taustalla on tietysti yhä suuremman taloudellisen hyödyn tavoittelu.

Ja kyllähän tätä ainaista kulutusjuhlaa osataan viettääkin jo ihan kiitettävällä tavalla. Siinä missä ihmiselle ennen riitti 20 neliön kyläpuoti, niin tänä päivänä 14.000 neliön ostoskeskuksen myyntipinta-ala ei näytä riittävän. Kaikki ostoskeskuksessa on huolella suunniteltua. Jos lähdet ostamaan maitoa, niin saat kävellä satojen metrien matkan läpi monen kiusauksen (ja nyt en tarkoita Janssonin kiusausta). Harva välttää kiusaukset ja lähtee pelkästään se maitopurkki mukanaan kaupasta. Parhaimmassa tapauksessa mukana on kaikkea muuta paitsi sitä maitoa, jota lähdettiin alunperin ostamaan.

Ennen sitä ihminen osasi sen verran tehdä ennakoivia ostoksia, että hän selvisi viikonlopun yli ilman kauppareissua. Tänä päivänä pitää kauppojen olla auki myös viikonloppuisin, jotta emme vahingossakaan lopettaisi tätä kulutusta. Veronpalautukset ovat kohta tulossa joillekin onnellisille. Onneksi ne "sattuvat" tulemaan juuri joulukuun alussa, jolloin meillä on hyvä tilaisuus tehdä sellaisiakin jouluostoksia, jotka ovat täysin hyödyttömiä.

Me kulutamme ja ostamme kaikkea mahdollista vailla selkeää päämäärää. Mikään ei tahdo riittävän ja siksi kauppareissujen lisäksi netistä on syytä tilata jotain mukavaa. Surffaillaan eri sivuilla ja lähes väenväkisin koetetaan keksiä jokin kirja tai DVD, joka olisi syytä tilata. Jos ei mitään muuta syytä ostokselle keksitä, niin ainakin se on jo riittävä motiivi, että yli 25 euron ostokset postitetaan ilmaiseksi. Kyllähän sillä "etuudella" kannattaa tilata hyllyihin kaikkea turhaa tavaraa keräämään pölyä.

Pitää tässä rehellisesti myöntää, että kyllä meitä osataan hyvin vedättää. Tietysti itsekeskeinen ihminen osaa nauttia tästä kaikesta turhasta, mutta se ei meitä kuitenkaan paljoa pitkässä juoksussa hyödytä. Tekevätkö tietyt hyödykkeet meistä muka niin onnellisia, että sen takia me uhraamme elinaikaamme ravaamalla arkena ja pyhänä noissa tuhansien neliömetrien paratiisissa, tai klikkaamme itsellemme nettikaupasta kaikkea mukavaa.

Me elämme siinä harhakuvassa, että juuri näin meidän täytyy tehdä. Meidän täytyy kuluttaa kaikkea mahdollisimman paljon ja siinä meitä myös autetaan kaikin eri keinoin. Nykyajan tulostimissa on esimerkiksi laskurit, jotka ilmoittavat, että nyt pitää vaihtaa jokin tietty osa, vaikka todellista tarvetta tähän ei olisi. Jotkin laitteet ovat sen verran fiksuja, että ne lakkaavat toimimasta, kunnes osa on vaihdettu. Kysymys on vähän samasta asiasta, että auto lakkaisi kertakaikkisesti toimimasta, kun mittarissa olisi 200.000 kilometriä täynnä.

Monet varmasti muistavat TV-dokumentin siitä, kuinka teollisuusfirmat aikoinaan sopivat sellaisesta säännöstä, että hehkulampun käyttöikä saa olla enintään 1000 tuntia, jotta niiden kulutus olisi taattu. Uskokaa huviksenne, tällaiset diilit eivät ole koskettaneet pelkästään hehkulamppuja!

Kuinka paljon me voimme vaikuttaa tähän kaikkeen? Varmasti aika paljon jo pelkästään omilla kulutustottumuksilla ja elämäntapamuutoksilla. Valitettavasti suurin osa ihmisistä pitää kulutustottumusten muuttamista viherpiipertäjien ja muiden elämäntapaintiaanien touhuna.

Mitä jos kuitenkin yrittäisimme katsella asioita omaa nenäämme pitemmälle? Sen seurauksena kyllä itsekäs elämänmenomme tulee kärsimään, mutta tällä tavoin me sentään säästämme luomakuntaa ja mahdollistamme myös jälkipolville paremman elämän. Sellaisen elämän, jossa osaamme osoittaa rakkautta toista ihmistä ja koko luomakuntaa kohtaan.

Opetuspuhe kasteliturgiassa

2011-10-09T17:05:00.003+03:00

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen

Olemme kokoontuneet tänä päivänä hyvin erityiseen liturgiaan, jota ortodoksisessa kirkossa toimitetaan tänä päivänä valitettavan vähän. Kysymys on siis kasteliturgiasta, jossa kastetta seuraa Eukaristia ja osallisuus Herran Pyhästä Ehtoollisesta.

Varhaiskirkon aikaan tämä käytäntö oli täysin normaali. Kastetta seurasi aina Ehtoollinen, sillä jokainen kirkon sakramentti saa täyttymyksensä silloin, kun ihminen pääsee osalliseksi Ehtoollisesta. Aikojen saatossa kaste kuitenkin eriytyi omaksi toimitukseksi, josta tuli lopulta sen luontoinen, että se käsitettiin ikään kuin yksityisenä toimituksena, joka oli suljettu muulta kuin lähipiiriltä.

Tuo edellä mainittu ajattelu ”yksityisestä toimituksesta” on kirkolle kuitenkin täysin vieras. Ainoa yksityinen ja henkilökohtainen toimitus on katumuksen sakramentti. Kaikkien muiden toimitusten tulisi olla sellaisia, että seurakunnalla on mahdollisuus päästä mukaan saattamaan ihmistä elämäntilanteesta toiseen.

Pyhä apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15) Hän antaa selkeän ohjeen siitä, että seurakunnan jäsenten on tarkoitus tukea toinen toistaan ja yhtä lailla esimerkiksi kasteessa riemuita uudesta jäsenestään. Juuri tämän vuoksi kasteliturgia kuuluu oleellisella tavalla kirkon Traditioon. Se on ensinnäkin sidoksissa Eukaristiaan ja toiseksi se mahdollistaa koko toimivan seurakunnan läsnäolon tässä riemujuhlassa.

Mutta kenties meidän on hyvä tässä tilanteessa pysähtyä miettimään, että miksi kaste toimitetaan?

Vastauksen kasteen toteuttamiseen kuulimme jo evankeliumiluvussa, jossa Kristus antoi opetuslapsilleen ja sitä kautta meille kaikille käskyn kastaa kaikki Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste on ihmisen uudestisyntymistä ja liittymistä Kristukseen.

Me näemme kasteen monesti puhtaasti ulkoisena toimituksena, jossa ihminen yksinkertaisesti vain kastetaan. Moni voi kokea sen pelkkänä rituaalina, ellei hän näe pintaa syvemmälle. Kirkon pyhät mysteerit ovat kuitenkin sen luontoisia, että niihin kätkeytyy toinen ulottuvuus, jotta emme pysty tutkimaan ulkoisesti. Juuri siksi näitä toimituksia kutsutaan mysteerioita, eli salaisuuksiksi, koska me emme voi niitä tyhjentävästi selittää.

Ajatellaan vaikkapa Ehtoollista. Me näemme edessämme leivän ja viinin ja me osallistuessamme siitä maistamme leivän ja viinin, mutta kuitenkin tunnustamme ja tiedämme, että kyseessä ei ole vain leipä ja viini, vaan osallisuus Kristuksen Ruumiista ja Verestä.

Entäs sitten pappeuden sakramentti? Me näemme edessämme ihmisen, joka on ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Kuitenkin tunnustamme, että tämä ihminen edustaa Kristusta ja armolahjan saaneena hän saa myös toimittaa pyhiä toimituksia. Me myös pyydämme häneltä siunausta, koska tiedämme, että kyseessä ei ole papin omakohtainen siunaus, vaan Kristuksen siunaus.

Me voisimme vielä puhua katumuksesta, sairaanvoitelusta tai avioliitosta, mutta varmasti käsitämme, että kaikki mysteerit pitävät sisällään jotain paljon enemmän. Ne ovat toimituksia joissa Jumalan armo, Kristuksen läsnäolo ja Pyhän Hengen toiminta ovat todellista. Ne avautuvat meille uskon kautta. Ulkopuolinen voi nähdä nämä kaikki toimitukset puhtaasti rituaaleina, mutta jos meillä on kykyä käyttää meidän hengellisiä silmiämme, niin me löydämme näistä paljon enemmän. Voimme olla varmoja siitä, että ne vaikuttavat aina.

Kastekäskyssä on vielä eräs kohta, jonka saatamme helposti sivuuttaa. Kristus käskee kastamaan, mutta hän myös sanoo: ”ja opettakaa heidät noudattamaan kaikkea, mitä minä ole käskenyt teidän noudattaa”. (Matt. 28:20)

Täydellinen kristitty ei ole vielä hän, joka on kastettu, vaan se joka osaa toimia Kristuksen opetuksen mukaan. Meidän vastuullamme on opettaa kasvava ihminen toimimaan Kristuksen opetuksen mukaan. Kun tutkimme evankeliumia, niin emme me voi välttyä siltä tosiasialta, että Kristuksen opetuksen mukaan elävä ihminen on hyvä ihminen. Sellainen, joka osaa huomioida lähimmäisensä ja osoittaa kristillistä rakkautta.

Tuo opetuksellinen vastuu on kummeilla, vanhemmilla ja muilla läheisillä. Nykypäivänä tuo kristillisten periaatteiden mukaan kasvattaminen ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Maallistuminen on nostanut esiin sellaisiakin ihanteita, joissa itsekkyys käy muiden hyvinvoinnin edelle. Kristillinen rakkaus perustuu kuitenkin siihen, että kykenemme kaikissa tilanteissa ajattelemaan lähimmäistemme parasta.

Kunnia olkoon Sinulle meidän Jumalamme, kunnia Sinulle!

Omaisuudesta

2011-10-05T22:37:00.003+03:00

Löydämme Evankeliumista monta omaisuuteen liittyvää Kristuksen opetusta. Herkästi saatamme tehdä sellaisen johtopäätöksen, että liika omaisuus on yhtä kuin menolippu helvettiin. Tällainen tulkinta on kuitenkin väärä, vaikkakin omaisuudesta voi todella tulla este pelastumiselle.
Suuri omaisuus on yhtä kuin suuri vastuu lähimmäisistä. Ne joille on paljon annettu, joutuvat myös paljosta vastaamaan. Tämä toteamus on tuttu jokapäiväisestä elämästä ja liittyy paljon muuhunkin kuin rahaan ja omaisuuteen.

Mutta miten omaisuus liittyy sielun pelastumiseen? Kysymys on siitä mihin me olemme kiintyneet, sillä henkiset ja ruumiilliset voimavaramme ovat rajalliset. Kristus opettaa meitä rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiämme. Kun siis uhraamme ylenpalttisesti aikaa ja vaivaa jollekin muulle asialle, esimerkiksi omaisuuden kartuttamiselle, kiinnitämme silloin sieluamme rahaan emmekä Jumalaan tai lähimmäisiimme.

Rahaan ja omaisuuteen voi myös väärällä tavalla kiintyä ja niistä voi tulla riippuvaiseksi. On olemassa sanonta, että ahkeraksi ihminen oppii vuosien kuluessa, mutta laiskaksi parissa päivässä. Samalla tavoin lähimmäisiään aiemmin huomioinut ihminen suuren määrän rahaa kerralla saadessaan voi muutamassa päivässä tulla ahneeksi ja itsekkääksi. Tämän vuoksi meidän on turha rukoilla Jumalalta lottovoittoa, koska siitä monissa tapauksissa olisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Isä meidän – rukouksessa pyydämme Jumalalta ”jokapäiväistä leipää” tai vanhan käännöksen mukaan ”elämälle tarpeellista leipää”. Tämä kenties parhaimmalla tavalla kuvastaa sitä, että mitä meidän tulisi rukouksessamme pyytää. Ei ylimääräistä, vaan elämälle tarpeellista.

Sinäkin tuijotat tietokoneen ruutua juuri nyt...

2011-10-01T20:11:00.003+03:00

...niin minäkin!

Olen tässä ryhtynyt pohtimaan, että kuinka paljon sitä tuleekaan vietettyä aikaa tietokoneen parissa? Lähentelee varmasti useampaa tuntia päivässä. Seuraava kysymys kuuluukin, että kuinka paljon teen hyödyllisiä asioita tietokoneella? Tai ehkä voisi ennemmin pohtia, että kuinka paljon käytän aikaa sellaisiin asioihin, jotka eivät ole välttämättömiä.

Lähdetään liikkeelle uutisista. Minulla on kirjanmerkeissä useampi uutissivusto joita käyn päivän aikaan vilkuilemassa aika tiuhaan. Taitaa olla jopa niin, että melkein aina kun menen koneen äärelle, niin tulee sitä jotain uutisjuttua luettua. - Kuinka reaaliaikaisia meidän tulisi sitten olla päivän uutisten kanssa? On varmasti ihan hyvä tietää jotain maailman menosta, mutta kuinka paljon tuo informaatiomäärä lopulta hyödyttää meitä. Nykyihminen näyttää olevan aika riippuvainen uutisista, vaikka se tieto ei vaikuta hänen jokapaäiväiseen elämäänsä mitenkään. Täysin oma lukunsa ovat vielä viihdeuutiset, joista ei ole senkään vertaa hyötyä.

Entäs Facebook sitten? Olemme oikeuttaneet Facebookin jatkuvan ja suoranaisesti neuroottisen käytön sillä, että olemmehan tällöin yhteydessä ystäviimme. Mutta millaista on lopulta virtuaalinen sosiaalisuus? - Se ei lopulta anna läheskään niin paljoa kuin todellinen kohtaaminen. Meillä ei ole välttämättä puolta tuntia päivässä aikaa seurustella jonkun tuttavan kanssa, mutta sen sijaan pystymme 2-3 tuntia päivässä seuraamaan toinen toistaan käsittämättömämpiä asioita Facebookissa.
Minun pitää häpeäkseni tunnustaa, että monet päiväni alkavat Facebookilla ja päättyvät Facebookkiin. Toivottavasti saan korjattua moisen epäkohdan elämässä. En kuitenkaan halua tuomita kyseistä sosiaalista suota, sillä voihan sitä kautta myös tiedottaa oikeasti tärkeistä asioista. Siinä onkin työtä, sillä 99% kaikesta Facebookissa olevasta ei ole oikeasti tärkeätä.

Keskustelupalstat...Argh. Käyn seuraamassa niitäkin, mutta, mutta... Parempi olisi jos ei suurinta osaa niistä seuraisi. Joissakin foorumeissa käydään valveutunutta ja hyvää keskustelua aina siihen asti, kunnes joku onnistuu pilaamaan sen ihan tarkoituksella. Vaikuttaakin siltä, että juuri keskustelupalstat nostavat ihmisen sadistiset puolet parhaiten esiin nykymaailman bittiviidakossa.

Kyllähän sitä tulee vielä joskus tietokoneella pelattuakin, mutta sitä en oikeastaan niin paljoa häpeä. Kaiken aiemmin mainitun valossa näyttää siltä, että pelaaminen voi olla sittenkin sitä viattominta ajanvietettä netissä, vaikka silläkin on varmasti paljon kielteisiä vaikutuksia.

Mitä hyödyllistä tietokoneen parissa voi tehdä? No lukea esimerkiksi sähköpostin. Siinäkin kerta päivässä pitäisi riittää, sillä eihän sitä ennenkään juostu postilaatikolla kymmentä kertaa päivässä. Sähköpostiinkin suhtaudumme enemmän tai vähemmän neurroottisesti.

Sitten voi tietysti kirjoittaa tekstejä ja muita työjuttuja. Siksi aikaa kannattaisi muuten kytkeä netti pois käytöstä. Muutoin sitä ei tule oikeastaan tehtyä yhtään työtä, vaan kaikki aika kuluu uutisten, Facebookin, keskustelupalstojen ja pelien parissa.

Mitä kannattaa julkaista (selailla) ja mitä ei?

2011-09-26T21:17:00.006+03:00

En edes muista, että kuinka pitkään olen kuulunut Facebookkiin. Tuona aikana ovat asetukset muuttunet moneen otteeseen. Totta on se, että liian löyhäksi jätetyt yksityisyysasetukset voivat antaa täysin tuntemattomien tai muutoin ei toivottujen henkilöiden tirkistellä päivityksiäsi ja valokuviasi.
Moni on saattanut joutua kiusalliseen tilanteeseen, kun ”väärät” ystävät ovat päässeet lukemaan päivityksiä, jotka ovat koskettaneet jotenkin heitä. Vähän väliä kiertääkin statusviestejä, joissa kannustetaan kavereita rastittamaan oikeat turva-asetukset, jottei tällaisia kiusallisia tilanteita pääsisi syntymään.

Sopii kuitenkin kysyä, että minkä ihmeen takia meidän pitäisi ylipäätään kirjoittaa asioita nettiin, jotka eivät sitten kestä päivänvaloa? Jos on yksityisasioita, niin silloin lähetetään sähköpostia tau yksityis- tai ryhmäviestejä, eikä vuodateta kaikkea suoraan Naamakirjan seinälle. Bittimaailma on siitä mielenkiintoinen, että niin monet asiat siellä tallentuvat mitä moninaisimpiin paikkoihin. Kaikki tässäkin blogissa julkaistut kuvat ovat automaattisesti tallentuneet Picasan verkkoalbumiin. Kävin ihan uteliaisuuttani vilkaisemassa näitä sivuja, joista löytyikin yli 300 blogissa julkaistua kuvaa. Tässä nyt ei sinäänsä ole mitään pahaa, sillä blogi nyt tahtoo olla sen sortin kanava, jossa laaja katsojakunta lasketaan vain ja ainoastaan eduksi. Mutta en minä näitä kuvia ladatessani tiennyt, että ne ovat tallella vielä jossain muuallakin kuin täällä blogissa.

Todetaan nyt vielä kerran, että ei kannata laittaa mitään sellaista nettiin, mikä saattaa jälkikäteen harmittaa. Jos kerran pahan puhuminen selän takana on muutoinkin paheksuttavaa, niin ei se netissä ole yhtään sen oikeutetumpaa. Kun ei kirjoita tai julkaise mitään kyseenalaista, niin silloin voi olla turvallisin mielin. Tällöin ei tarvitse myöskään koko ajan olla hinkkaamassa Facebookin yksityisyysasetuksia.
Helppoa, eikös vaan?

LISÄYS 28.9.2011
Jaahas. Näyttää siltä, että Facebook myös rekisteröi muita muita sivuja joissa käyt surffailemassa ja osaa kertoa siitä muillekin. Käytännössä se käy läpi sivuhistoriaa. Suosittelen tässä tapauksessa kahden eri selaimen käyttöä. Esimerkiksi Firefoxia muuhun selailuun ja Exploderia Facebookkiin yms. Selaimiahan on olemassa pilvin pimein. Tällöin Facebook ei pääse käsiksi kuin sen selaimen sivuhistoriaan, millä siihen kirjaudut. Hieman vaikeampi vaihtoehto yhden selaimen politiikassa on nollata sivuhistoriaa ja evästeitä vähän väliä tai käyttää yksityistä selausta.
Inhottava juttu joka tapauksessa. En tiedä onko kivaa, että tutut voivat nähdä Facebookista, että millä sivuilla olet esimerkiksi käynyt tutkimassa mahdollisia epäilemiäsi syövän oireita yms.
Kohta fiksuin vaihtoehto olisi ehdottaa koko Facebookin käytön lopettamista. Voisimme pärjätä silloin jopa paremmin. Olemmeko sittenkin olemassa vasta silloin, kun olemme todellisuudessa yhteydessä toisiin ihmisiin. Pappismunkki Melkisedek totesi hyvin viime papiston päivillä: "I don't use Facebook, therefore I am!"

Kirkollisia toimituksia sairastaville

2011-09-19T20:03:00.010+03:00

Pyhältä pöydältä löytyy useimmiten pienen kirkon mallinen lipas (kuvassa lasikuvun alla), jossa säilytetään ehtoollislahjoja sairaita varten.

Ajattelin nyt kirjoittaa siitä, että millaisia rukouksia ortodoksisessa kirkossa on varattu sairastaville. Samalla ajattelin viitata tässä myös sellaisiin tilanteisiin, jossa kysymys on saattohoidossa olevasta ihmisestä. Aihe on sillä tavoin tärkeä, että me saatamme epäröidä papin pyytämistä paikalle, koska emme ole varmoja siitä, että missä tilanteessa se on ajankohtaista. Termit "sairaanvoitelu", "rukoushetki sairaan puolesta" ja "sairaanripitys" menevät varmasti helposti sekaisin.

Lähdetään ihan aluksi siitä liikkeelle, että me voimme rukoilla oman itsemme tai sairastavan läheisemme puolesta omien henkilökohtaisten rukousten lisäksi esimerkiksi sillä tavoin, että tuomme erillisen muistelulapun kirkkoon jossa pyydämme esirukousta. Pyydettäessä tämä esirukous luetaan myös ääneen hartauden ekteniassa, jolloin läsnäoleva seurakunta voi myös osallistua tähän rukoukseen. Itse muistelulappuun ei tarvitse laittaa mitään yksityiskohtaista tietoa sairauden laadusta, sillä pelkkä etunimi riittää. Tietysti papin kanssa voi käydä sieluinhoidollista keskustelua liittyen esimerkiksi sairauteen.

SAIRAANVOITELU
Ortodoksisen kirkon sairaanvoitelu sekoitetaan helposti roomalaiskatolisen kirkon "viimeiseen voiteluun", jonka suurin osa ihmisistä on kenties oppinut tuntemaan television kautta. Ortodoksisessa perinteessä sairaanvoitelua ei ole tarkoitus toimittaa esimerkiksi saattohoidossa olevalle ihmiselle, koska sen tarkoituksena on nostaa ihminen ylös sairasvuoteesta. Vaikka mieluusti haluaisimme pitää läheisemme vierellämme keinolla millä hyvänsä, niin meidän on myönnettävä se tosiasia, että tietyssä pisteessä ihminen on tilanteessa, jossa hän elämästä kylläänsä saaneena on valmis siirtymään tästä ajasta iankaikkisuuteen.

Sairaanvoitelu ei ole myöskään toimitus, joka toimitettaisiin tuosta vaan, sillä aloitteen ja parantumisen halun tulisi lähteä liikkeelle ihmisestä itsestään. Siinä mielessä tätä toimitusta voi verrata katumuksen sakramenttiin, jossa yhtenä parantumisen ja muutoksen liikkeelle panevana voimana on ihmisen oma vilpitön halu parantua.
Sairaanvoitelu on ortodoksisen kirkon sakramentti, joka täydellisenä toimitettuna kestää lähemmäs kaksi tuntia. Toimitusta voidaan luonnollisesti soveltaa tilanteen mukaan. Yleensä sairaanvoiteluun liitetään myös katumus ja Ehtoollinen.

RUKOUSHETKI SAIRAAN PUOLESTA
Sairaanvoitelusta "kevyempi" toimitus on rukoushetki sairaan puolesta. Siihenkin liittyvät rukoukset tähtäävät selkeästi ihmisen parantumiseen. Sairaanvoitelusta poiketen rukoushetki on mahdollista toimittaa myös fyysisesti muualla, esimerkiksi kirkossa, vaikka itse sairastunut ihminen olisiki kotonaan tai sairaalassa.

SAIRAANRIPITYS
Sairaanripitys on toimitus, jossa sairaanvoitelun tavoin "kirkko tulee ihmisen luokse". Tämän toimituksen ydin on siinä, että sairaalle tai muutoin heikkokuntoiselle ihmiselle (joka on tämän vuoksi estynyt saapumaan liturgiaan) annetaan Herran pyhä Ehtoollinen. Tätä edeltää tarvittaessa katumuksen mysteerio. Ehtoollinen voidaan antaa myös tavallisen rukoushetken yhteydessä, jolloin siihen lisätään yleensä rukous ennen pyhää Ehtoollista. Sairaanripitys on toimitus, jonka voi toimittaa useampaan kertaan ja itse asiassa säännöllisesti. Juuri tämä toimitus on olennaisin myös silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on saattohoidossa. Käytännössä sairaanripitys on juuri se toimitus, jota eniten käytetään kaikissa tilanteissa. Sitä ei missään nimessä saa mieltää kertaluontoiseksi toimituksesi, joka annetaan ainoastaan niille, joilla on enää vähän elinpäiviä jäljellä.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, että Ehtoollinen voidaan antaa ainoastaan ihmiselle, joka kykenee sen käytännössä vastaanottamaan. Tämän vuoksi papin pyytämistä ei kannata viivyttää siihen asti, jotta ihminen on menettänyt tajuntansa. Tällöin Ehtoollisen antaminen on siis käytännössä mahdotonta (siinäkin tilanteessa voidaan kuitenkin vielä toimittaa rukoushetki, joten papin pyytäminen on silloinkin paikallaan).
On jossain mielessä ymmärrettävää, että papin pyytämistä voidaan vältellä senkin vuoksi, ettei sairastavalle tule sellaista oloa, että omaiset ajattelisivat hänen nyt tekevän kuolemaa. Kuten jo aiemmin totesin, sairaanripitys, tai pelkistetymmin sanottuna Ehtoollisen antaminen kirkkorakennuksen ulkopuolella on luonnollinen ja yleisesti käytetty toimitus kaikille niille, joilla ei ole mahdollisuutta muutoin osallistua Ehtoolliseen kirkossa.

Kaikissa tilanteissa kannattaa olla mahdollisimman varhain yhteydessä paikalliseen seurakuntaan. Vaikka jokaisessa seurakunnasta löytyy varmasti yhteystiedot päivystävään pappiin, niin papin saaminen paikalle erityisesti laajemmissa maaseutuseurakunnissa voi viedä enemmän aikaa. On hyvä muistaa, että pappiin tai seurakunnan diakoniatyöntekijään voi olla yhteydessä ennemmin kuin vasta hengenhädässä.

Vuorotteluvapaa

2011-09-16T07:27:00.006+03:00

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa muutamia ajatuksia vuorotteluvapaasta. Tämä aihe on siinä mielessä ajankohtainen, että valtiovalta näyttää mitä suurimmalla todennäköisyydellä vähentävän korvauksia, jotka liittyyvät vuorotteluvapaaseen. Tällä hetkellä vuorottelukorvaus on 70% siitä työttömyyspäivärahasta, johon henkilöllä olisi oikeus työttömäksi jäädessään. Vuodenvaihteessa tämä korvaus laskee 60 prosenttiin. Tuo 10%:n pudotus saattaa olla monelle se piste i:n päälle olla pyrkimättä koko vuorotteluvapaaseen.

Tämä on suuri sääli, sillä juuri työhyvinvointiin pitäisi panostaa. Esimerkiksi vuoden mittaisella vapaalla on suuri merkitys työssäjaksamisen kannalta. Lisäksi tuon vuoden ajaksi palkataan työtön työnhakija töihin, jolloin sillä myös ehkäistään työelämästä syrjäytymistä.

Ei ole pitkä aika siitä, kun minä itsekin laskeskelin mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle. Työuraa ei ollut kuitenkaan vielä tarpeeksi, joten en viitsinyt paneutua asiaan sen enempää. Joku saattaa nyt miettiä, että on siinä meillä pappi, kun haaveilee vuoden vapaasta alle 10 vuoden työuran jälkeen. - Kyllä haaveilen!

Olen sitä mieltä, että virikeet ja luovuus nousevat siitä, että ihmisellä on mahdollisuus antaa aikaa itselleen. Otetaan esimerkkinä oma työni ja siitä vaikkapa opetuspuheiden pitäminen. Ne eivät synny tyhjästä, vaan ne vaativat oman aikansa. Tiettyjen vuosien jälkeen alkaa huomata, että tässähän on alkanut toistaa itseään. Tietysti voisi hieman vähätellen sanoa, että eihän kukaan muista mitä olen aiempina vuosina puhunut ja onhan kertaus opintojen äiti. Tästä huolimatta minä en henkilökohtaisesti ole tyytyväinen, jos puhun asioista aina samalla tavalla, vaikka mahdollisuus olisi toisenlaiseen, paljon avarampaan näkökantaan. Toisena mahdollisuutena on tietysti ottaa kirja käteen kirkossa tai muussa opetustilanteessa ja lukea sitten siitä kirjasta sanasta sanaan pitkiä lainauksia. Tämäkään ei tunnu kovin palkitsevalta.

En muista tarkalleen, että kuka mainitsi siitä, että tässä työssä pitäisi olla oikeutetusti yksi päivä viikossa siihen, että olisi mahdollisuus lukea oman työn kannalta hyödyllisiä kirjoja. Ilman tätä mahdollisuutta alkaa pappi pelaamaan jossain mielessä pajatsoa tyhjäksi.

Minulla on hyllyssä kirjamellisesti "lukemattomia" kirjoja, joita niin mielelläni haluaisin lukea. Haaveilinkin jo siitä, että jos jään vuorotteluvapaalle, niin minulla mahdollisuus lukea ihan kunnolla vaikka mitä. Uudet ajatukset, luovuus ja lopulta monet uudet virikkeet työn kannalta olisivat tervetulleita asioita. Ja nyt kyse ei ole itsekkäästi sanottuna minun työstäni, vaan kaikki tarvitsevat tämän mahdollisuuden.

Ja eipäs nyt unohdeta sitä tärkeintä, eli muita ihmisiä. Tuossa taannoin kirjoitin siitä, että mitä asioita saattohoidossa olleet ihmiset olivat kertoneet ja nimenomaisesti mitä he elämänsä aikana olisivat halunneet tehdä toisin. Siinä he mainitsivat läheiset ihmiset, joiden kanssa he olisivat halunneet olla enemmän. Lisäksi he mainistivat juuri sen, että he eivät olisi halunneet viettää sellaista elämää, jossa työ hallitsi liiaksi kaikkea.
Vuorotteluvapaa olisi varmasti auttanut näissäkin asioissa.

Valtiovallan pitää keksiä säästötoimia, joka on kaiketi ihan oikeutettuakin. Mutta pitääkö vuorotteluvapaan olla nyt tulilinjalla? Vuorotteluvapaasta saatu hyöty työssäjaksamiseen ei näy varmasti heti rahassa, mutta sen tekeminen vähemmän houkuttelevaksi varmasti vaikuttaa lopulta myös ihmisten työssäjaksamiseen. Turha sitten ihmetellä kun mielenterveyspuolella jonot kasvavat ja samalla myös sairaseläkkeelle halutaan entistä enemmän. Se on se hinta minkä tällaisista säästöistä saa maksaa.

Puuttuuko jotain?

Ristin ylentämisen edellä (opetuspuhe)

2011-09-10T14:55:00.003+03:00

Vietämme nyt Kunniallisen ja Eläväksitekevän Ristin ylentämisjuhlan edeltävää sunnuntaita. Kristuksen risti on niin merkittävä asia, että sen vuoksi tähän juhlaan kiinnitetään huomiota jo etukäteen.

Juuri luetussa Evankeliumiluvussa tiivistyy koko Jumalan pelastustyön kohokohta ja uskomme perusta: Kristuksen vapaaehtoinen tie ristinkärsimykseen ja sitä seurannut ylösnousemus. Samalla meille kerrotaan, miksi näin on tapahtunut:
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Kristuksen ristinkärsimys ja ylösnousemus avasi meille tien pelastukseen! Näin Evankeliumi meille kertoo ja tämähän on kaikkein keskeisin opetus ortodoksisessa kirkossa. Mutta Kristus ei kuitenkaan puhu omista kärsimyksistään kovin yksityiskohtaisesti vielä tässä vaiheessa. Hän rinnastaa itsensä Moosekseen, joka autiomaassa ”nosti käärmeen korkealle”. (Joh. 3:14 -> 4.Moos. 21:4-9)

Mikä on tuo tapahtuma, johon Kristus viittaa?
– Löydämme 4. Mooseksen kirjasta kohdan, joka liittyy israelilaisten erämaavaellukseen. Kansa alkoi jälleen erämaassa nurista Jumalaa ja Moosesta vastaan, jonka seurauksena Herra lähetti heille koettelemukseksi myrkkykäärmeitä, jonka puremiin moni kuoli. Tämän jälkeen: ”Kansa tuli Mooseksen luo sanomaan: ’Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta’. Mooses rukoili kansan puolesta, ja Herra sanoi Moosekselle: ’Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.’ Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.” (4.Moos. 21:7-9)

Miten tämä viittaus Moosekseen liittyy sitten Kristuksen ristinkärsimyksiin?
Ihmiset, joita käärmeet olivat purreet tekivät kuolemaa. He loppunsa oli käytännössä hyvin lähellä ja he saivat kokea vieläpä kivuliaan kuoleman. Mooseksen kohottama käärmeenkuva pelasti heidät varmalta kuolemalta.

Meidän ei tarvitse verrata pronssikäärmettä ja Kristusta keskenään. Sen sijaan tuo hyvin omalaatuinen parannuksen lähde liittyy kyllä Kristuksen kärsimyksiin. Käärmeen myrkyttämät israelilaiset kohtasivat kuoleman, mutta Jumalan armosta tuo kuolema kääntyikin uudeksi elämäksi.

Samalla tavoin synnin kuolettamat ihmiset saivatkin uuden elämän Kristuksen ristinkärsimyksen ja sitä seuranneen ylösnousemuksen kautta. Käärme varmasti kuvasi kuolemaa israelilaisille, mutta yhtäkkiä Mooseksen ylentämä käärmeenkuva olikin merkki siitä, että Jumala oli armahtanut heitä.

Samalla tavoin risti nähtiin tuohon aikaan julman ja kivuliaan kuoleman merkkinä, joka ei varmasti herättänyt myönteisiä tuntemuksia. Yhtäkkiä tuosta julmasta kuoleman merkistä tulikin pelastuksen ja ylösnousemuksen merkki!

Kysymys on niin ihmeellisestä ja käsittämättömästä asiasta, että ihminen vailla uskoa ei voinut sitä kertakaikkisesti käsittää. Sanoohan apostoli Paavalikin: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.” (1.Kor. 1:18)

Ristin ylentämisen juhlaa vietetään 14. syyskuuta, joka on myös kirkkomme suuren opettajan, pyhän Johannes Krysostomoksen kuolinpäivä. Tämän vuoksi voidaan pitää kohtuullisena ja oikeana, että lainaamme hänen opetuspuhettaan, joka liittyy tämän päivän evankeliumilukuun:

”Näetkö ristiinnaulitsemisen ja siitä koituvan pelastuksen syyn? Näetkö esikuvan ja sen toteutumisen välisen suhteen? Silloin juutalaiset pakenivat kuolemaa, mutta vain ajallista kuolemaa – nyt uskovaiset pakenevat ikuisesta kuolemasta. Silloin ylös nostettu käärme paransi käärmeiden puremat – nyt ristiinnaulittu Jeesus parantaa aineettoman käärmeen tekemät haavat. Silloin parani se, joka katsoi ruumiillisilla silmillään – nyt se, joka katsoo sisäisillä silmillään, saa panna pois kaikki syntinsä. Silloin korotettiin käärmeen muotoon pakotettua pronssia – nyt Hengen rakentama Herran ruumis. Silloin käärme puri ja käärme paransi – nyt kuolema tuhosi ja kuolema pelasti. Mutta tuo tappava käärme oli myrkyllinen – Pelastaja taas oli vapaa myrkystä. Tässäkin piilee samankaltaisuus: kuolema, joka löi meidät, piti sisässään synnin samalla tavalla kuin käärme myrkyn, mutta Herran kuolema oli vapaa kaikesta synnistä niin kuin pronssinen käärme myrkystä.” (Johannes Krysostomos, 2001, s.290)

Pyhä Johannes Krysostomos pukee kauniiksi sanoiksi tuon Kristuksen ristinkärsimyksen ihmeellisen sanoman. Kristus ainoana synnittömänä saattoi pelastaa ne, jotka olivat synnin alaisuudessa. Hän omalla kuolemallaan vapautti ihmiset kuolemasta.

Se mikä oli kärsimyksen, häpeän ja kuoleman merkki, muuttui nyt voiton merkiksi. Se on edelleenkin käsittämätön niille, joilla ei ole pientäkään halua kääntyä Kristuksen puoleen. Mutta meille kristityille se on apostoli Paavalin sanojen mukaisesti ”Jumalan voima”.

Makuasioista ei voi kiistellä, mutta makua voi kehittää

2011-09-09T16:20:00.007+03:00

Mistäs minulle nyt moinen otsikossa oleva ajatus tuli mieleen?

- No siitä kun selailin tässä viime kesän valokuvia ja huomasin nämä Savonlinnan oopperajuhlien yhteydessä otetut valokuvat.

Minulla on aikaisemmin ollut sellainen suhteellisen alkukantainen, mutta suhteellisen yleisesti valloillaan oleva käsitys siitä, että oopperalaulua ei kuuntele hullukaan. Laulu on sellaista sirkkelin vinkaisujen ja kissankuristamisesta aiheutuvien parkaisujen sekä sumutorvien vuoropuhelua.

Tämä siis silloin, kun olin nuori, tyhmä ja viaton sekä mitään myöskään musiikista ymmärtävä ihminen. Voisin kuitata aikaisemman kantani sillä, että makuasioista ei sovi kiistellä ja minä voin olla oopperalaulusta edellä mainittua mieltä.

Joka tapauksessa hieman olosuhteiden pakostakin olen käynyt nyt oopperassa enemmän kuin yhdellä kädellä voi laskea. Se ei ole vielä kovin paljoa, mutta olen alkanut pitää kyseisestä musiikkilajista yhä enemmän. Kyllä oopperamusiikki kotimaisen iskelmämusiikin peittoaa mennen tullen. Anteeksi nyt vain kaikille humppaveikoille, mutta makuasioistahan ei sovi kiistellä.

Ehkä tässä pitäisi ensinnäkin muistaa se, että asioita ei voi ryhtyä arvostelemaan toden teolla ennen kuin niihin on edes yrittänyt todella perehtyä. Se on kuitenkin muistettava, että ihmisellä on kyky muuttua ja nk makuasioitakin voi kehittää, jos vain haluaa nähdä hieman vaivaa. Kannattaa kokeilla.

Ehtoopuolen ajatuksia

2011-09-02T10:59:00.013+03:00

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.

- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.

- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.

- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.

- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?

"Rukoilkaa lakkaamatta"

2011-08-28T21:14:00.003+03:00

OPETUSPUHE RASIMÄEN TSASOUNASSA

Vietimme vasta pari kuukautta sitten pyhän Johannes Kastajan juhlaa ja nyt olemme siirtyneet jo aivan toisenlaiseen muistojuhlaan. Kysymys on Johannes Kastajan mestauksesta.

Kirkko ei tietenkään juhli sitä, että pyhä ihminen surmataan, mutta ymmärrämme kuitenkin, että kuolema on syntymistä uuteen iankaikkiseen elämään. Tämän vuoksi kuolema, tapahtui se sitten miten tahansa, on kenen tahansa kannalta merkittävää.

Mutta pyhän ihmisen muisto ei ole pelkästään sitä, että muistelemme jotain tiettyä pyhää tapahtumaa hänen elämässään, kuten tässä tapauksessa Johannes Kastajan kuolemaa. Pyhän muistoa pitäisi tutkia laajemmin niin, että huomioimme tämän ihmisen elämän ja opetuksen huolellisemmin.

Mutta mitä pyhä Johannes Kastaja lopulta opettaa meille ja miten hänen muistonsa voidaan liittää tähän rukoushuoneeseen? Ehkä hyvin osuvakin yhtymäkohta on siinä, että Johannes Kastaja toimi erämaassa ja tämä pyhäkkö on samalla tavoin kaukana suurista asutuskeskuksista.

Mutta syrjäisyys ei ole koskaan ollut este sille, etteikö se kutsuisi ihmisiä kokoon. Johannes Kastaja oli vetäytynyt erämaahan, mutta paljon ihmisiä tuli silti hänen luokseen. Evankeliumissa sanotaan: ”Hänen luokseen tuli paljon väkeä Jerusalemista, joka puolelta Juudeaa ja kaikkialta Jordanin ympäristöstä. He tunnustivat syntinsä, ja Johannes kastoi heidät Jordanissa.” (Matt. 3:5-6)

Me voimme tietysti olla iloisia siitä, että meillä on suhteellisen monia rukouksen paikkoja, jonne voimme kokoontua. Vaikka monet rukoushuoneista sijaitsevatkin hieman sivummalla, niin se ei tarkoita sitä, että ne olisivat paikkoja, joissa ainoastaan kerran vuodessa toimitetaan praasniekkana jumalanpalvelus. Rukoushuoneita saa ja tuleekin käyttää ahkerammin kuin pari kertaa vuodessa.

Itse asiassa tähän ahkeraan rukoukseen meitä velvoittavat jo apostoli Paavalin sanat: ”Iloitkaa aina. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1.Tess. 5:16-18)

”Rukoilkaa lakkaamatta.” - Mutta miten me voimmekaan toteuttaa tuota apostoli Paavalin ohjetta, joka tuntuu lähes ylivoimaiselta jopa luostarissa asuville.

Asia on osittain ratkaistu sillä, että käytämme lyhyitä ja ytimekkäitä rukoushuokauksia, joita voi lukea, vaikka työtä tehdessä ja ruokaillessa. Näistä tunnetuin on varmasti rukous ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.

Mutta emmehän me kuitenkaan kykene toteuttamaan tuota apostoli Paavalin kehotusta kirjaimellisesti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun käymme nukkumaan, niin tuo lakkaamaton rukous jossain mielessä katkeaa.

Diokleian metropoliitta Kallistos Ware on kirjassaan ”Sisäinen valtakunta” pohtinut tätä lakkaamatonta rukousta ja sanonut mm. seuraavasti: ”Rukous ei ole yksilöllistä vaan yhteisöllistä toimintaa. Rukoilemme aina Kristuksen ruumiin jäseninä. Erämaan kaukaisimmankaan kolkan erakko ei seiso Jumalan edessä yksin, vaan suuren perheen jäsenenä. Koko muu kirkko rukoilee hänessä ja hänen kanssaan, ja kun hän ei pysty rukoilemaan, jatkuu muiden rukous. (Evagrios Pontoslaisen sanojen mukaisesti) ’Munkki on se, joka kaikista erillään on yhtä kaikkien kanssa.” (Kallistos Ware, Sisäinen valtakunta s. 134-135)

Meidän tulisi siis yhteisönä rukoilla yhdessä ja toistemme puolesta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että meidän todellakin tulisi hyödyntää myös kaikki ne paikat, joissa voimme erityisesti keskittyä rukoukseen.

Tässäkin pyhäkössä on mahdollista toimittaa lukematon määrä erilaisia jumalanpalveluksia, joissa seurakunnan pappi tai kanttori ei ole läsnä. Seurakunnan työntekijöillä on kuitenkin vastuu siitä, että kaikille halukkaille tarjotaan mahdollisuus opiskella sitä, että näiden maallikkojumalanpalvelusten toimittaminen on ylipäätään mahdollista.

Tässä asiassa rohkaisenkin teitä kaikkia kääntymään seurakunnan puoleen, jos teillä on sinapinsiemenenkään verran halukkuutta toimittaa jumalanpalveluksia näissä pyhäköissä.

Kaikkien pyhäköiden ovien tulisi olla auki mahdollisimman usein. Sen mahdollistaminen kysyy kuitenkin meiltä jokaiselta aloitteellisuutta. Rukous ja jumalanpalveluselämä on seurakunnan keskeisintä toimintaa. Siinä mielessä meidän todellakin tulee ottaa oppia apostolin Paavalin sanoista: ”Rukoilkaa lakkaamatta!”

"Jälkiviini"

2011-08-24T15:53:00.004+03:00

Meillä on Suomessa on edelleen aika laajasti käytössä tapa, jossa ihmiset voivat heti Ehtoollisen jälkeen käydä ottamassa pienen kauhallisen viiniä ja leipäpalan. Heti tässä yhteydessä pitää huomauttaa, että kysymys on koko ajan pelkästä leivästä ja viinistä, eikä pyhistä ehtoollislahjoista. Mutta minkä takia varsinaisen Ehtoollisen jälkeen käydään ottamassa hieman leipää ja viiniä, jota meillä siis kutsutaan yleisesti ”jälkiviiniksi”?
Löydämme tästä varmasti jonkinlaisen yhteyden kristittyjen yhteiseen rakkauden ateriaan, eli Agapeen. Tässä tapauksessa emme ryhdy tutkimaan itse Agapen historiaa sen tarkemmin, vaan todettakoon ainoastaan, että varhainen eukaristian olleen kiinteässä yhteydessä ateriointiin. Samalla tavoinhan tapahtui itse Ehtoollisen asettamisenkin yhteydessä, jolloin Kristus ja opetuslapset söivät pääsiäisaterian.

Onko leivän ja viinin nauttiminen Ehtoollisen jälkeen suora muistutus tuosta varhaisesta ateriasta? Jos näin on, niin kysymys olisi tällöin puhtaasti symbolisesta eleestä, jonka teologinen peruste jäisi hyvin häilyväksi. Monissa paikoissahan jälkiviinikäytäntöä ei varmasti tämän vuoksi ole olemassakaan. Käytännöllisempänä perusteena jälkiviinin kohdalla on käytetty sitä, että se on tarkoitettu vahvistukseksi ehtoolliseen osallistujille, jotka ovat paastonneet koko aamun. Pieni kauhallinen viiniä ja leipäpalanen toimivat varmasti hyvänä ensiapuna verensokerin kohottamisessa. Toinen pitkälti jo historiallisesti puoltava tekijä on se, että jälkiviinin avulla me huuhtelemme suumme puhtaaksi ehtoollislahjoista. Kirkon historia tunnemme jopa suoranaisista väärinkäytöksistä, jolloin ehtoollislahjoja on yritetty salakuljettaa suussa kirkosta kotiin ”sopivampaa” hetkeä varten.

Pohditaanpas tätä kaikkea edellä mainitun valossa hieman lisää. Jos jälkiviini symbolisoi ateriaa ja on tarkoitettu vahvistukseksi ja ehtoollislahjojen nielemisen helpottamiseksi, niin miksi ihmeessä siinä tarvitaan ensinnäkin viiniä? Meillä Suomessa ei ole yleisesti käytetä viiniä ruokajuomana, jolloin sen käyttäminen tässä kohden ei olisi tarpeellista. Mainittakoon, että esimerkiksi Venäjällä käytetään tässä kohden viinin sijasta esimerkiksi mehua. Lisäksi leipääkään ei tarvitsisi jakaa välittömästi Ehtoollisen jälkeen, koska sitähän jaetaan antidorana aivan liturgian lopussa.
Leivän ja viinin jakaminen välittömässä yhteydessä Ehtoollisen kanssa voi luoda harhakuvan siitä, että kyseessä on korvike niille, jotka eivät ole esimerkiksi kirkon jäseniä tai jotka jostain muusta syystä eivät ole osallistuneet Ehtoolliseen. Jälkimmäisessä tapauksessa voisi olettaa, että nämä ihmiset ovat syöneet jo aamiaisen, koska heidän ei ole tarvinnut paastota.

Yritänkö tässä nyt ajaa meidän jälkiviinikäytäntöä alas?
En suoranaisesti, mutta sen muuttaminen toimivammaksi olisi tarpeen. Yhteenkokoontumisen ja ruokailun ei tässä tilanteessa tarvitse olla symbolista, vaan käytännössä kirkkokahvit tai jopa lounas liturgian jälkeen ajaa juuri sen asian, mistä jälkiviinissä on kysymys. Kirkkokahvien järjestäminen kysyy tietysti seurakunnilta vapaaehtoisvoimia. Suotavaa on, ettei yksi toimintapiiri joudu sellaiseen jatkuvaan järjestelyvastuuseen, jolloin sen jäsenten kirkossa käyminen muuttuisi hankalaksi.

Välittömästi Ehtoollisen jälkeenkin kirkossa voisi olla jonkinlainen ”ensiapupiste” sitä tarvitseville. Jos joku tarvitsee vahvistusta välittömästi Ehtoollisen jälkeen, niin jollain sivupöydällä voisi olla astiassa esimerkiksi mehua tai vettä, jota kukin voisi ottaa ihan itsepalveluna tarvittaessa. En tyrmää suoranaisesti viininkään käyttämistä, mutta kuten aiemmin mainitsin, niin samanlaisen viinin käyttäminen Ehtoollisessa ja jälkiviininä voi luoda harhaanjohtavan korvikekäsityksen.

Jälkiviinistä on muotoutunut meille tapa, jonka monet mieltävät olennaiseksi osaksi liturgiaa. Sen karsiminen saattaa varmasti herättää kysymyksiä. Meidän ei tarvitse välttämättä luopua jostakin tavasta kokonaan, vaan ennemmin palauttaa se sellaiseen muotoon, jossa se palvelee meitä paremmin.
Kirkkokahvia on leikkisästi kutsuttu myös "seurustelun sakramentiksi".

Opetuspuhe (Matt. 17: 14-23)

2011-08-20T20:37:00.008+03:00

Päivän evankeliumiluvussa Kristus paransi sairaan pojan. Kristusta aiemmin olivat Hänen omat opetuslapset yrittäneet tätä samaa, mutta he olivat epäonnistuneet. Myöhemmin opetuslapset kysyivätkin Kristukselta, että miksi he eivät onnistuneet karkottamaan pahaa henkeä pojasta.

Kristuksen vastaus oli hyvin yksinkertainen: "Koska teillä on niin vähän uskoa."

Opetuslapset olivat ilmeisesti ajatelleet, että Kristuksen ulkoinen seuraaminen ja samalla tavoin toimiminen riittäisi siihen, että hekin saattoivat parantaa sairaita. Mutta sairaitten parantaminen ja pahojen henkien ulosajaminen vaati paljon muutakin.

Meillä jokaisella saattaa opetuslasten tavoin olla haaveita siitä, että pystymme toimimaan samalla tavoin kuin joku toinen. Usein tuo toinen ihminen on meille myös esikuvana. Senhän tiedämmekin, että lapset hyvin mieluusti matkivat omia esikuviaan; niin hyvässä kuin pahassa.

Mutta kaikessa ei kuitenkaan voi toimia toisen ihmisen tavoin. Ei ainakaan ilman perusteellista harjoitusta. Tiedämme hyvin, että esimerkiksi taiteessa jonkun taulun maalaaminen tai sitten jonkin soittimen soittaminen näyttävät jossain mielessä helpolta, mutta kuinka vaikeaa se lopulta onkaan.

Hyvin usein mieleen syntyy tuttu ajatus, että "Hei, tuohan näyttää helpolta, kyllä minäkin siihen pystyn."

Varmasti samalla tavoin myös opetuslapset ajattelivat. He olivat useaan otteeseen nähneet Kristuksen parantavan sairaita ja pahojen henkien vaivaamia. He ajattelivat pystyvänsä samaan kuin Kristus. Mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Opetuslapset eivät onnistuneet parantamaan tuota sairasta poikaa.

Kysymys oli lopulta uskosta. Jos muistelemme esimerkiksi Evankeliumin kertomuksen Pietarista, joka Jeesuksen tavoin halusi kävellä vetten päällä. Pietarihan kulki jonkin matkaa, mutta koska hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi vahva, niin hän alkoi vajota.

Miten sitten me voimme saada uskoa sen sinapinsiemenen verran, jonka avulla voisimme siirtää vaikka vuoria?

Kristus antaa tähänkin meille suoran vastauksen sanoessaan opetuslapsilleen, että "Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla." [Matt. 17:21]

Rukous ja paasto ovat siis parhaimpia apukeinoja siinä, että voimme vahvistaa omaa uskoamme. Kirkkomme pyhät ihmiset ovat lukemattomin sanoin opettaneet ja kannustaneet meitä kehittymään rukouksessa ja paastossa.

Pyhä kilvoittelija isä Serafim Sarovilainen on opettanut rukouksesta seuraavaa:

"Jos todella olemme päättäneet antautua Herran Jumalan palvelemiseen, meidän tulee harjaantua muistamaan aina Jumalaa ja lakkaamatta rukoilemaan Jeesusta Kristusta, --Kun järki ja sydän yhdistyvät rukouksessa ja kun sielun ajatukset eivät harhaile, silloin sydän lämpenee hengellisellä lämmöllä, ja siihen syttyy Kristuksen valo täyttäen rauhalla ja ilolla koko sisäisen ihmisemme." [Pyhittäjä Serafim Sarovilainen 1978, s. 99-100]

Rukous on siis välttämätöntä, jotta uskomme vahvistuisi. Tällöin ei riitä, että rukoilemme pelkästään silloin kun olemme hädässä tai ahdistuksessa, vaan meidän tulisi jatkuvasti pitää Jumala mielessä ja olla rukouksen kautta häneen yhteydessä. Tällöin myös uskomme vahvistuu.

Rukous vahvistaa meitä hengellisesti, mutta samaan aikaan meidän täytyy vaalia meidän maallisia tarpeita. Tämän on tapahduttava kuitenkin, niin ettemme elämässämme ryhdy palvomaan maallisia asioita. Jos palvomme muuta kuin Jumalaa, niin silloin myös uskomme ei voi vahvistua.

Paasto on annettu meille apukeinoksi siinä, että voisimme omassa elämässä pitää hengelliset asiat aina etusijalla. Paastossa luovutaan turhista asioista, mutta siitä huolimatta monet kokevat sen vaikeana asiana, joka rasittaa meidän "normaalia" elämää. Mutta paaston ei tule olla synkkä asia!

Kirkkomme suuri opettaja, pyhä Basileios Suuri opettaa paastoamisesta seuraavasti:

"Älä ole synkän näköinen sinua parannettaessa. On sopimatonta olla iloitsematta sielun terveydestä ja murehtia muuttunutta ruokavaliota, mikä osoittaa, että vatsan nautinto tuottaa meille enemmän iloa kuin huolenpito sielusta. Sillä kylläisyys antaa nautintoa vatsalle, kun taas paasto hyödyttää sielua. Ole iloinen, että olet Lääkäriltä saanut lääkkeen, joka juurii pois synnin." [Pyhän Basileios Suuren opetuspuheita 1994, s.7]

Kuten Kristuksen opetuksen ja näiden Kirkkomme pyhien isien kirjoitusten perusteella huomaamme, niin rukous ja paasto ovat meille välttämättömiä. Meidän ei tule murehtia eikä masentua siitä, jos koemme nämä asiat aluksi vaikeaksi, sillä hengellinen kasvu vie paljon aikaa, eikä muutos tapahdu yhdessä yössä.

Kaikessa hengellisessä kasvussa meiltä vaaditaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. Vaikka tässä ajassa joutuisimmekin näkemään paljon vaivaa näiden asioiden eteen, niin voimme aina lohduttaa itseämme Autuuden lauseiden sanojen mukaan: "Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri". [Matt. 5:12]

Ajatuksia luovaan ajatteluun

2011-08-13T09:43:00.002+03:00

Olen aiemminkin maininnut sellaisesta kirjasta kuin "Ravistettava - toisinajattelijan käsikirja" (Saku Tuominen & Katja Lindroos, 2009). Olen lukemassa kirjaa nyt toistamiseen läpi ja pakko myöntää, että se pistää todellakin ajattelemaan.

Kirjan perusajatuksena on saada meidät tajuamaan kuinka kaavoihin kangistuneita me ihmiset yleensä olemme. Samalla se kertoo siitä, kuinka näennäinen kiire sekä tutussa ja turvallisessa pitäytyminen käytännössä tyrehdyttävät mahdollisuuden luovuuteen ja tätä kautta terveeseen uudistumiseen. Nyky-yhteiskunnan informaatiotulva, pakonomainen suorittaminen ja kiire käydään läpi myös tässä kirjassa. Vastaan tulee kylmää faktaa siitä, kuinka paljon me ihmiset puuhastelemme, mutta emme kuitenkaan todellisuudessa tee kovinkaan paljoa mitään hyödyllistä.

Olen kuvitellut olevani vielä suhteellisen nuori ja luova ihminen, mutta kyllä tässä väistämättä tulee sellainen olo, että kyllähän tässä ollaan jo urauduttu pahemman kerran ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Tällaiseen ei tarvitse kuitenkaan alistua mikäli tähän kirjaan on uskominen.

Koska olen yrittänyt hieman harrastuksenakin tutkia työhyvinvointia, niin tämä kirja on osaltaan antanut minulle joitakin uusia ajatuksia myös siitä. Otan yhden lainauksen tästä kirjasta: "Kun keskeisiä työssä viihtyvyyteen vaikuttavia asioita on tutkittu, seuraavat kolme asiaa ovat nousseet esiin: mitattavuus, jokin työn tarjoama "suurempi merkitys" ja työyhteisö osoittama aito kiinnostus". (Tuominen & Lindroos, 2009, s.90)

Olemmeko pohtineet omassa työssämme näitä tekijöitä? Kuinka hyvin me pystymme mittaamaan työmme tulosta? Saammeko todellakin nähdä työmme jäljen? Tai tiedämmekö edes, että mitä olemme tekemässä? Tähän edellä mainittuun liittyy myös tuo "suurempi merkitys". Hyötyvätkö ihmiset siitä, mitä minä olen tekemässä? Vaikuttaako minun työpanokseni muiden ihmisten elämään? Kolmas viihtyvyyteen ja tietysti tätä kautta työmotivaatioon liittyvä tekijä on työyhteisön osoittama kiinnostus. Tämän voisi vapaasti tulkita tarkoittamaan myös sitä rakentavaa palautetta, jota me tarvitsemme omassa työssämme. Kiinnostusta ja palautetta pitäisi saada niin omilta esimiehiltä, työkavereilta, kuin myös niiltä joiden hyväksi työtä tehdään.

Jos nyt pohdimme näitä asioita kirkollisen työn kannalta, niin kaikki muuttuu hyvinkin mielenkiintoiseksi. Miten me mittaamme hengellisen työn jäljen tai laadun? Voidaanko kaikki mitata esimerkiksi tilastollisesti? Jos kirkossa tai seurakunnallisissa tilaisuuksissa käy vähän ihmisiä, niin ovatko seurakunnan työntekijät epäonnistuneet? Voidaanko ihmisten hengellisyyden tai uskonnollisuuden laatua mitata tilastollisesti tai ylipäätäänsä ollenkaan?

Entäs sitten työn "suurempi merkitys"? Sen voi varmasti tulkita käsittämään nimenomaan hengellisiä asioita, jolloin työn suurempi merkitys saa aivan uuden ulottuvuuden. Kaikkea ei tarvitsekaan mitata maallisella tavalla, sillä hengelliset ovat maallisen yläpuolella. Tästäkin huolimatta jokainen kirkon työntekijä ajattelee varmasti sitä, että mitä tekemiseni merkitsee muille?

Kolmantena asiana on työsyhteisön osoittama kiinnostus. Paljonko tulee lopulta rakentavaa palautetta? Ainakin pienemmissä työyhteisöissä palautteen saaminen on vaikeaa. Välimatkaa esimieheen voi olla reilusti ja kukaan ei ole auttamassa tai neuvomassa sitä, että teetkö asioita oikein, väärin tai jotenkin sinne päin. Ilman palautetta ihminen voi olla suoraan sanottuna tuuliajolla. Jos seurakunnan elämään osallistuu niukanlaisesti ihmisiä, niin vääjämättä työntekijälle tulee sellainen olo, että tehdystä työstä ei olla kiinnostuttu.

Jos tämän viihtyvyys asian yrittää niputtaa joksikin kokonaisuudeksi, niin löydämme tästä äkkiä ainakin yhden vaarallisen noidankehän, joka uhkaa kirkossa työskenteleviä. Nimittäin ihmisten kirkollisen aktiivisuuden tai enemmänkin sen puuttumisen. Syitä passiivisuuteen voi olla monia. Totta on kuitenkin se, että sama ongelma vaivaa niin ortodoksista kuin luterilaista kirkkoa (vaikka poikkeuksiakin voi onneksi löytyä). Herran huoneet eivät paljoa pullistele kävijöistä.

Näitä passiivisuuden syitä on syytä pohtia myöhemmin tarkemmin. Lyhyesti voisi sanoa, että nykyajan informaatiotulva ja valinnanpaljous ovat hukuttaneet Kirkon ja hengelliset asiat niin syvälle, että ihminen ei sitä tahdo enää löytää, vaikka periaatteessa haluaisikin. Pitää myös kirkon työntekijänä katsoa peiliin ja kysyä, että "olenko käyttänyt kaikkia mahdollisia keinoja siihen, että välittämäni Evankeliumin sanoma kantautuu kaikkialle?"

Opetuspuhe Herman Alaskalaisen praasniekassa

2011-08-09T14:49:00.002+03:00

"Sinusta, oi pyhä Herman, tuli niiden muinaisten isien vertainen, jotka tuottivat kärsivällisyydessä runsaasti hedelmää. Sillä jo nuoruudessasi hakeuduit Herran tykö, ja Sinusta tuli Valamon pyhittäjäisä Hermanin kaltainen niin nimeltäsi kuin kilvoitusvaivoiltasikin. Sinä otit nöyrästi vastaan kutsun lähteä valistamaan Aleuttien kansaa. --Sinä olit armollinen kaikille ja nöyryydelläsi johdatit kaikki parannukseen. Sen tähden kunnioitamme pyhää muistoasi ja huudamme Sinulle: Rukoile Kristusta Jumalaa, että Hän pelastaisi meidän sielumme." (Otteita Herman Alaskalaisen iikossista)

Edellä oleva ote eräästä Herman Alaskalaisen juhlan veisusta kuvaa hänen elämänkertaansa suurena kilvoittelijana.

Monet meille läheisistä pyhistä ovat juuri näitä pyhittäjä isiä ja jumalankantajia, jotka ovat vieneet hyvää sanomaa Kristuksesta sellaisille paikoille, joissa Evankeliumin ilosanomaa ei vielä tunnettu.

Pyhittäjät ovat olleet nimenomaan luostarissa asuneita kilvoittelijoita ja toisaalta erakkoja, jotka ovat vetäytyneet maailman kiireestä pois. Monesti ajattelemme, että heidän elämänsä olisi jotenkin helpompaa, mutta sitä se ei kuitenkaan ole ollut. Ihminen kohtaa haasteita ja vastoinkäymisiä joka paikassa, viettää hän minkälaista kilvoittelumuotoa tahansa.

Muistammehan että Kristuskin vetäytyi erämaahan heti kasteen jälkeen ja siellä paholainen koetteli häntä monin eri tavoin. Häntä yllytettiin vatsanpalvontaan muuttamalla kivet leiviksi. Häntä yllytettiin saamaan ihmisten kunnioitusta ja huomiota hyppäämällä temppelimuurin harjalta alas ja säilymään vahingoittumattomana. Lisäksi paholainen lupasi Kristukselle vallan hallita kansoja ja maita. Sellaista valtaa niin moni tänäkin päivänä halajaa.

Yksinäisyys ja eristäytyminen maailmasta ei vapauta ihmistä kiusauksista, vaan se oikeastaan ennemminkin tuo esille sellaiset synnit, jotka ovat aiemmin olleet huomaamattomissa. Tämän vuoksi meillä tulisi pystyä antamaan aikaa myös itsellemme.

Pyhittäjät ja kilvoittelijat toimivat meille hyvinä esimerkkeinä, joista meidän tulisi ottaa oppia. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän kaikkien tulisi vetäytyä pois maailmasta, mutta rauhaa me kuitenkin tarvitsemme.

Maailma itsessään ei ole paha, sillä Jumala on kaiken luonut. Me ihmiset itse olemme luoneet maailmassa olevasta elämänrytmistä sellaisen, että meillä on ainakin näennäisesti jatkuva kiire.

Miten me voimme tutkia itseämme ja huomata meissä piilevät synnit, jos emme osaa pysähtyä enää laisinkaan? Ollemmeko tarkkailleet sitä kaikkea, mitä elämässämme ja tässä maailmassa oikeastaan tapahtuu?

Tämän näennäisen kiireen lisäksi meille tarjotaan niin paljon kaikkea, että hengelliset asiat ovat hukkuneet tuohon maallisen meren aiheuttamaan tulvaan. Monissa kirkkoveisuissa viitataan maailman merellä riehuvaan kiusausten myrskyyn, josta meidän tulisi päästä turvasatamaan:

”Minä olen vajonnut meren syvyyteen, ja moninaisten syntien myrsky saartaa minut, mutta nosta Sinä, ylen armollinen Jumala, minun elämäni ylös syvyydestä”.

Meillä tulisi olla vakaa tahto hakeutua turvaan tuolta myrskyltä. Ihmisellä on edelleen kaipaus kohti Jumalaa, mutta häneltä alkaa häviämään kyky pudottaa elämästä pois sellaiset asiat, jotka eivät auta häntä kulkemaan kohti Jumalaa.

Voimme ajatella tätä hyvin käytännönläheisellä esimerkillä. Televisiokanavien määrä on vuosien varrella lisääntynyt huimasti. Nykyään on mahdollista tilata vielä lisää kanavia, jolloin puhutaan kymmenistä, ellei jopa yli sadasta eri kanavavaihtoehdosta. Voiko siinä tulvassa enää löytää sitä ohjelmaa, joka on todella tarpeen ja hyödyllistä? Moni jää seilaamaan eri kanavien välille, yrittäen ahnehtia mahdollisimman monta asiaa yhtä aikaa. Joku toinen taas tyytyy ohjelmaan, jossa omat aivot ja ajatukset voi jättää taakse. Valitettavasti katsotusta ohjelmasta ei lopulta jää mitään hyödyllistä mieleen.

Samalla tavoin elämä pitää sisällään paljon valintoja. Todellakin niin paljon valintoja, että ne hyvät vaihtoehdot hukkuvat kelvottomien vaihtoehtojen alle. Pyhittäjät opettavat meille sen, että meidän täytyy kyetä irrottautumaan siitä kiusausten tulvasta, joka estää meitä näkemästä omaan sisimpäämme ja mikä estää meitä myös lopulta kohtaamasta Jumalaa.

Tämä liturgia ja vieläpä nimenomaisesti tällaisessa hiljaisessa ja rauhallisessa paikassa antaa meille mahdollisuuden irrottautua siitä kiireestä ja turhuuksien tulvasta, jotka meitä tänä päivänä vainoaa. Monet pyhittäjäisät jäivät kilvoittelemaan pysyvästi erämaahan. Meille on tarpeen, että osaamme edes aika ajoin hakeutua turvasatamaan, jossa voimme kääntyä Jumalan puoleen pyhien kilvoittelijoiden esirukousten saattelemana.

Pyhä pyhittäjäisä Herman Alaskalainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme. Amen.

Lainaus

2011-08-08T11:12:00.002+03:00

"On liki absurdi ajatus, että olisi päiviä, jolloin me emme lukisi sähköpostejamme tai vastaisi puhelimeen. Mitä tästä uurastamisesta ja tavoitettavissa olemisesta seuraa? Entistä voimakkaampi tunne siitä, ettemme ehdi tai tiedä tarpeeksi."

(Tuominen & Lindroos: Ravistettava - Toisinajattelijan käsikirja, 2009)

Salaisista rukouksista... taas ja taaskin

2011-08-03T10:15:00.007+03:00

En malta olla kirjoittamatta vielä hitusen liturgian (ja toisaalta myös ehtoo-ja aamupalveluksen) salaisista rukouksista. Meillä Suomessa käytetään kumpaakin tapaa, eli ääneen ja ei ääneen ja joissakin paikoissa vielä jotakin siltä väliltä. Itse kannatan tietysti rukousten ääneen lukemisen tapaa, jonka edesmennyt arkkipiispa Paavali toi meille Suomeen.
Jos rukoukset luetaan salaisesti, niin ääneen lausutaan ainoastaan rukouksen loppuosa. Tämä liittyy niin liturgian alun antifoneihiin kuin myös Eukaristian rukouksiin ja itse asiassa moniin muihinkin rukouksiin. Ajattelin tässä lainata erästä aiempaa kirjoitustani salaisista rukouksista sillä tavoin, että kirjoitan sen teille "salaisten" rukousten hengessä:

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
se, että tehdään niin kuin tässä on totuttu tekemään, jolloin rukoukset edelleenkin tulisi lukea hiljaisesti. Mutta onko tämä oikein?

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
Vielä 800-luvulla pääliturgia oli Basileios Suuren liturgia, joka on rukouksiltaan pitempi.

*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
*************************************************************
sitä, että litugian rukoukset ovat yhteisiä rukouksia ja sen vuoksi myös ääneen lausuttavissa.

Koko teksti löytyy tästä linkistä.

Olen peittänyt suurimman osan tekstistä, koska oletan teidän tietävän, että mistä siinä tekstissä on oikein kysymys. Pelkkä loppuvirke on varmasti aivan riittävä. Turhahan tässä on kirjoittaa asioista, jotka eivät kuitenkaan kaikille avaudu.

Jumala varmasti kuulee kaikki rukouksemme, jotka luemme ääneen, puoliääneen tai salaisesti. Siihen nähden voisimme kaikki olla kirkossa ihan hiiren hiljaa. Rukouksia luetaan kuitenkin sen vuoksi ääneen, jotta me ihmiset kuulemme ne ja osaamme vastata niihin "Amen", eli "totisesti näin on!"

Maalausurakkaa kerrakseen

2011-07-27T10:55:00.014+03:00

Alkuvaiheen raaputustyötä, johon tytötkin ylettyivät osallistumaan. Muutoin oli lapsilta pääsy kielletty työskentelyaikana rakennustelineiden äärelle. Päähän olisi saattanut maalin ja pensseleiden lisäksi tipahtaa esimerkiksi vasara tai jopa rakennustelineen osa. Allekirjoittanut sai sekä tuoretta että kuivaa maalia silmäänsä...

Hilseilevä maali talon ulkoseinässä ei ole koskaan mitenkään mieltä ylentävä näky. Asia ei tietenkään katsomalla parane ja vuodet tuntuvat rapisuttavan maalia kiihtyvään tahtiin.

Eräänä varhaisena aamuna menin Vatupassiin, josta vuokrasin rakennustelineet. Vaimo kävi sitten hakemassa rautakaupasta maalit, pensselit ja muut tarvikkeet. Maalausurakkaa oli ennakoitu sillä tavoin, että olimme laittaneet Facebookkiin kutsun maalaustalkoista. Valitettavasti yleisöryntäystä ei tapahtunut heti ensimmäisinä päivinä. Porukkaa oli kuitenkin koko viikon ajan sen verran, ettei meidän tarvinnut kahdestaan tehdä kaikkea. Siitä suuri kiitos kaikille asianomaisille jo tässä vaiheessa.

Talon maalaaminen kuulostaa helpolta, mutta pikku hiljaa asian laajuus alkoi selvitä. Ensinnäkin vanhan maalin raaputtaminen on käytännössä sitä raskainta puuhaa. Tämä homma oli aloitettu jo ennen kuin rakennustelineet olivat saapuneet paikalle. Jatkuva raaputtaminen sai aikaan sen, että en pystynyt käyttämään peukaloa enää kunnolla, niin turtana se välillä tuntui olevan. Vaimo taas joutui ottamaan sormuksen pois (tällä ei ilmeisesti ollut tekemistä parisuhdeasioiden kanssa).

Aivan oma lukunsa oli sitten rakennustelineiden pystytys ja niiden siirtäminen seinustalta toiselle. Vatupassista (eli rakennustarvikevuokraamosta) tuli kuorma-auto pihalle ja laski tarvikkeet siihen nurmikolle. Tämän jälkeen auto lähti pois. Siinä sitten vähän aikaan pähkäiltiin, että mites tämä homma nyt oikein etenee. Onneksi Rauno-ukki oli paikalla, joten telineiden pystytykseen ei tarvinnut etsiä käyttöohjeita muualta.

En ole missään vaiheessa nauttinut roikkumisesta korkeissa paikoissa. Tästä huolimatta talo tuli maalata, eikä isäntä itse oikein voi laittaa hyväntahtoisia talkoolaisia yksinään niihin hommiin. Niinpä minä sain olla "urani huipulla" lähes koko projektin ajan. Vanhan maalin raaputtaminen pois hytkyävän telineen päällä oli mielenkiintoista puuhaa. Teline olisi varmasti ollut vakaampi jos olisi ollut sellainen oikea vatupassi käytössä asennusvaiheessa.
Olisiko ollut suuri vaiva ostaa sellainen? - Meni jo...

Tässä vaiheessa pitää vielä erikseen kiittää kaikkia niitä naisia, jotka ahersivat keittiössä, hoitaen siinä ohessa tuhatpäistä lapsilaumaa. Ehkei ihan tuhatpäistä, mutta silti. Talkoot eivät onnistu ilman huoltoa ja onneksi huolto pelasi erinomaisen hyvin. KIITOS, KIITOS!

Pitää vielä mainita, että säät olivat meitä kohtaan lähes liiankin suosiolliset. Viime viikolle luvattiin aika paljon ukkoskuuroja. Lähimmät menivät muutaman kilometrin päästä. Me kuitenkin vältyimme vesisateelta. Kuumaa ainakin oli, mutta niinhän se kesällä kuuluu ollakin.

Telineiden pystytystä. Osat olivat suhteellisen painavia, vaikka kuvasta sitä ei varmaan pysty päättelemään.

Jätsitauko menossa. Ylempänä minä ja alempana Veera.

Niin se maali vain rupeaa rapisemaan. Alla kuva maittavasta ruokatauosta.

Yhä ylöspäin...

"Alemman tason" hommissa pakersi Martta. Hymyssä suin onneksi.

Kun ylös asti pääsee, niin on helppo samalla tarkistaa sadevesikourujen puhtaus. Aika hyvältä näyttää...

Koko viikko oli yhtä hellettä ja vettä kului litratolkulla. Jaakko pitää autuasta juomataukoa.

Talon pohjoisseinä oli jossain mielessä helpoin, sillä aurinko ei ollut polttanut entistä maalia niin pahaan kuntoon. Raaputustyötä oli selvästi vähemmän. Sen sijaan autoluiska aiheutti sen, että telineet pitä rakentaa hieman toisella tavoin. Vainion Jaakolla riitti fysiikkaa siihen homaan.

Opetuspuhe parin vuoden takaa

2011-07-24T15:07:00.002+03:00

Olen edelleen kesälomalla (tehden samalla ankarasti maalausurakkaa), mutta ajattelin laittaa blogiini vanhan opetuspuheen parin vuoden takaa.

Päivän Evankeliumi kertoo meille jälleen yhdestä Kristuksen parannusihmeestä. Tällä kertaa Kristus parantaa vuoteella olleen halvaantuneen. Itse asiassa tässä ihmeteossa Kristus parantaa halvaantuneen ensin sielultaan, eli Hän antaa miehelle synnit anteeksi ja vasta tämän jälkeen parantaa hänet ruumiillisesti.

Kun Kristus oli sanonut halvaantuneelle, että "--sinun syntisi annetaan anteeksi", niin samalla lainopettajat suuttuivat hänelle. Tämä suuttumus on siinä nähden ymmärrettävää, että lainopettajat eivät tienneet, että Kristus on Jumalan Poika. Kukaan muu kuin yksin Jumala ei näet voinut antaa syntejä anteeksi. Sen vuoksi myös, Kristuksen sanat saivat lainopettajat suuttumuksen valtaan.

Kun Kristus huomasi lainopettajien ajatukset, Hän osoitti voimansa kaikille läsnäolijoille sanoen halvaantuneelle: "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi". Tämän ihmeteon myötä kansa pelästyi suuresti ja osoitti kunnian Jumalalle.

Tämä Kristuksen ihmeteko tapahtui siksi, että ihmisten usko oli heikko. He eivät näet olleet vakuuttuneet Kristuksen sanoista, vaan vasta Hänen ihmetekonsa sai heidät ymmärtämään sen vallan mikä Kristuksella on.

Päivän Evankeliumi opettaa meille sen, että mikä tulisi olla elämässämme olevien asioiden tärkeysjärjestys. Ensin meidän tulisi huolehtia sielumme hyvinvoinnista ja vasta tämän jälkeen kiinnittää huomiomme ruumiillisiin asioihin.

Tämän päivän ihanteisiin kuuluu se, että ihminen osoittaa kaikille olevansa vahva. Ruumiillisen ja maallisen hyvinvoinnin ihanteet ovat kohonneet sille tasolle, että ne määräävät oikeastaan kaikesta. Kaiken huippuna on se, että ihminen haluaa säilyttää tämän vahvan julkisuuskuvansa, vaikka kaikki ei olisikaan kunnossa.

Tämä vahvan julkisuuskuvan säilyttäminen saattaa tehdä meistä lopulta kylmiä ihmisiä. Jos omien heikkouksien myöntäminen ja nöyryys koetaan häpeäksi, niin millainen on ihminen tämän jälkeen. Eikö hän silloin myös kiellä oman inhimillisyytensä?

Pyhä apostoli Paavali ei omannut rautaista kuntoa. Itse asiassa hänellä oli sairauksia. Hän oli kolmesti pyytänyt Jumalalta, että hän parantuisi. Mutta Jumala on vastasi: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa". (2.Kor. 12:9)

Vaikka Paavalin kohdalla kysymys oli ruumiillisesta sairaudesta ja heikkoudesta, niin tämän saman opetuksen voi ulottaa myös kaikkeen muuhunkin.

Kristityn vahvuus tulee esille uskossa Jumalaan. Kaikessa meidän tulisi jälleen kerran nojata Kristuksen omakohtaiseen opetukseen siitä, että meidän ei tarvitse toimia tämän maailman ihanteiden mukaan. Meidän tulisi osoittaa voimaamme uskossa ja rakkaudessa, ei ulkoisissa asioissa.  Uskon vahvuus tulee esille siis nöyryydessä ja rakkaudessa. Se tarkoittaa sitä, että meidän tulisi pystyä olemaan oma itsemme. Myöntämään se, että meissäkin on inhimillisiä heikkouksia. Sillä, jos emme halua myöntää omia heikkouksiamme, niin silloin emme pysty myöskään parantumaan.

Jos ihminen haluaa osoittaa kaikille, että hän on erehtymätön ja kaikkivoipa, niin lopulta hän ylpistyy tuolle ajatukselle ja ryhtyy käyttäytymään tuon mukaisesti. Hän ei ole tuolloin oma itsensä ja silloin siitä tulee myös hänelle hyvin raskas taakkaa kantaa.  Suurimmat erimielisyydet ja riidat syntyvät juuri silloin kun ihminen ei halua myöntää sitä, että hän on toiminut väärin tai erehtynyt jossain. Hän haluaa tuolloin osoittaa olevansa oikeassa. Jälleen kerran voisi sanoa, että tämähän on hyvin inhimillistä. Kukapa nyt haluaisi ensimmäisenä myöntää erehtyneensä.

Mutta tulee tilanteita, joissa oman heikkouden myöntäminen on välttämätöntä. Jos emme anna periksi missään asiassa, niin vastaan tulee umpikuja ja usein tällöin myös tulehdutamme välimme lähimmäisiimme, vaikka vika saattaa olla lopulta meissä itsessämme.

Kuinka monia asia olisikaan ratkennut ja kuinka monta sotaa olisi tässä maailmassa voitu välttää jos kaikki kykenisivät myöntämään omat heikkoutensa ja erheensä?  Tämä maallisessa mielessä ulkoisen vahvuuden osoittaminen ei ole ongelma ainoastaan yksilötasolla. Yhtä hyvin seurakunnat tai vielä laajemmin koko kirkkokunta voi kokonaisuudessaan ryhtyä pitämään väkisin tietynlaista julkisuuskuvaa yllä. Tällöin ongelmat ikään lakaistaan maton alle, eikä niistä puhuta.

Mutta ei tätäkään voida loputtomiin jatkaa. Tämän vuoksi on parempi, että epäkohdistakin uskalletaan puhua ja myöntää ne. Ihmiset ovat erehtyväisiä ja me ihmiset toimimme näissä yhteisöissä. Asioita ei voida korjata, ellei niistä voi puhua.  Tässä piilee myös eräs katumuksen mysteerion erityspiirteistä. Asioiden korjaaminen edellyttää sitä, että ne tuodaan esille. Tämän vuoksi katumukseen osallistumisenkaan ei tulisi rajoittua vain Suureen Paastoon, vain voimme osallistua siihen koska tahansa. Omien heikkouksien myöntäminen ei ole häpeä. Sen myötä meistä kehittyy lopulta  parempia ihmisiä.
Kuten Jumala Paavalille asian ilmaisi: "Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa". 

Osaammeko oikeasti levätä?

2011-07-17T11:52:00.002+03:00

Olen joskus aikaisemminkin valitellut sitä, että meillä tuntuu nykypäivänä olevan tavaton kiire joka paikkaan. Jatkuva kiire on kuitenkin pitemmän päälle kuluttavaa ja stressaavaa. Sielunhoitajana olen yrittänyt muistuttaa ihmisiä lepopäivän ja ajan pyhittämisen tärkeydestä.
Lepopäivä on sama kuin sapatti, jolloin ihmisen ei tarvitse tehdä töitä. Monet juutalaiset suhtautuvatkin sapattiin, lauantaipäivään edelleen hyvin vakavasti. Silloin ei esimerkiksi ajella autolla, tai edes ajella hiuksia. Tämän päivän sapatissa voisikin korostaa sitä, että silloin työt jätettäisiin sivuun ja keskityttäisiin aivan muihin asioihin.

Sunnuntaipäivät ja muut juhlat taas liittyvät ajan pyhittämiseen. Näin pappina en voi välttyä toteamasta, että paras tapa pyhittää aikaa on mennä kirkkoon. En voi tietenkään olettaa, että kaikki lukijat omaisivat sellaisen kristillisen vakaumuksen, että ryntäisivät esittämäni toiveen innoittamana tulevana pyhänä kirkkoon. Itse asiassa saattaisin saada jopa jonkin asteisen sairaskohtauksen jos sunnuntaina kirkossa olisi niin paljon ihmisiä, etteivät kaikki mahtuisi edes sisälle. Silti esitän vilpittömän toiveen siitä, että jokainen, jopa ateistikin voisi toteuttaa jollakin tavalla tuota ajan pyhittämistä tekemällä pyhäpäivästä ei niin tavanomaisen päivän. Pyhäpäivänä voisi huomioida omaa perhettään ja muita lähimmäisiä, joita kiireisen työviikon aikana on onnistunut todennäköisesti laiminlyömään oikein urakalla. Facebookki ja chatit eivät voi koskaan korvata toisen ihmisen kohtaamista kasvokkain.

Entäs minä sitten? Pappina saa olla kirkossa joka viikonloppu ja suuret juhlapyhät siihen vielä päälle. Tätä en valita, sillä kirkko on minun toinen kotini. Mutta milloin minä sitten vietän sapattia, siis olen tekemättä töitä? Oma viikonloppuni alkaa sunnuntai-illasta ja jatkuu hyvässä lykyssä koko tiistainkin. Sormet syyhyävät päästä lukemaan työsähköpostia kyllä noinakin päivänä. Ja olisihan se mukavaa ryhtyä kirjoittamaan jo tulevan sunnuntain opetuspuhettakin. Minulla on siis vapaapäivänäni täysi työ pysyä erossa työasioista. Kaiken kukkaraksi asun vielä kirkon ja kirkkoherranviraston vieressä, tilanne joka aiheuttaa tavattoman paljon lisää kiusauksia. Elän monen muun ihmisen tavoin siinä harhakuvitelmassa, että ahkera ihminen on sellainen jolla on koko ajan kiire ja jonka elämää työn täytyy hallita koko ajan.
Olen tehnyt kesäloman varalle sotasuunnitelman. Kaikki työpaikan avaimet annan sijaiselle. Kierrän kaukaa sähköpostin ja työpuhelutkin ohjautuvat muualle. En kuitenkaan aio noudattaa erään edesmenneen kirkonmiehen periaatetta: ”Silloin kun mä oon lomalla, niin aion kiertää kaikki kirkot kaukaa”.

(Kolumni julkaistu Ylä-Karjalassa 16.7.2011)

Jeesus vetäytyi erämaahan. Samoin tulisi pappienkin tehdä.

2011-07-12T12:10:00.005+03:00

“Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen.” (Mark. 6:32)

Evankeliumista löytyy useitakin viitteitä siitä, kuinka Jeesus vetäytyi opetuslasten kanssa erämaahan. Useat kirkollisessa työssä olevatkin vetäytyvät aika ajoin “erämaahan”. Kysymys on varmasti siitä, että pystyy antamaan aikaa myös itselleen.

Kristinoppileireillä vetäydyn monesti metsään hiljentymään sen jälkeen kun useat leiriläiset ovat osallistuneet katumuksen sakramenttiin. Yksinäisyys on yksi tapa käsitellä niitä asioita, joita kuulee katumuksen sakramentissa tai muissa sielunhoidollisissa keskusteluissa. Rippisalaisuus on luonnollisesti ehdoton, jonka vuoksi asioita ei voi jakaa oman perheen, työtoverin tai kenenkään muunkaan kanssa.

Kirkon työntekijän toimenkuva on olla hyvin sosiaalinen. Kun viikolla menee juhlasta juhlaan ja keskustelee työkseen ihmisten kanssa, niin tulee hetkiä jolloin haluaa olla aivan hiljaa ja istua neljän seinän sisällä tai mennä sinne metsään.

Jos aikaa ei pysty antamaan itselleen ja omalla perheelle, niin siitä saattaa olla huonoja seurauksia, jotka alkavat ilmetä hyvinkin salakavalasti. Kirkon työntekijät voivat alkaa oirehtia esimerkiksi sillä tavoin, että heistä tulee epäsosiaalisia. Papit livahtavat kirkkoon alttarin keittiönoven kautta ja lähtevät kirkkokahveiltakin vauhdilla pois. He eivät kertakaikkisesti jaksa tehdä sitä, mitä heidän tulisi tehdä, eli olla ihmisten parissa. Kukaan ei varmasti tee tätä ilkeydestään, vaan epäsosiaalisuus on oire siitä, että omaa aikaa ei ole ollut tarpeeksi.

Kirkon työntekijöillä on tätä nykyä olemassa kaksi viikkovapaapäivää. Pääasiassa omalle vastuulle jää se, että vapaapäivät todellakin pidetään. Kännykän ja sähköpostin myötä töitä voi hoitaa muuallakin kuin virastossa. Joku kysyi, että “miten papit ovat voineet pärjätä aikaisemmin ilman kännykkää ja sähköpostia?” Joku toinen vastasi siihen aika osuvasti: “Ainakin sen vuoksi he ovat jaksaneet paremmin.”

Positiivinen julkisuuskuva ei voi sanella kaikkea

2011-07-10T11:12:00.006+03:00

Tuossa aiemmin kerroin seurakuntamme praasniekoista. Nyt pitää ihan erikseen mainita Nurmeksen praasniekka, joka pidetään siis Petruna, eli 29.6. Jostain kumman syystä ihmiset eivät osallistu tähän juhlaan suurin joukoin. Edellisvuonna taisi liturgiaa edeltäneessä vedenpyhityksessä olla 12 ihmisistä. Se on paljon vähemmän mitä esimerkiksi pienemmissä paikkakunnissa kuten Juuassa ja Valtimolla on. Tänä vuonna praasniekkaan osallistui jo yli 20 ihmistä, joten tätä voi pitää nousujohteisena kehityksenä.

Kirkosta ei ole kovin pitkä matka Nurmesjärven rantaan. Monena vuonna vedenpyhitystä ei ole kuitenkaan toimitettu elävän veden äärellä. Pitää häpeäkseni myöntää, että en ole halunnut kaikkina vuosina järjestää ristisaattoa rantaan. Tämä ihan siitä syystä, että väkeä ei todellakaan ole paljoa ollut meidän pääpyhäkkömme juhlassa. Kyllähän sitä haluaisi näyttää muulle maailmalle, että meillä käy väkeä kirkossa. Käytännössä saa olla tyytyväinen kun löytyy edes kantajia tarpeeksi ristille ja kirkkolipuille.

Mieli on alkanut kuitenkin muuttua. Positiivinen julkisuus on tietysti aina hyväksi, mutta se ei voi sanella jumalanpalveluselämää niin, että jokin toimitus pidetään sen vuoksi neljän seinän sisällä. Tässä palautuu väkisin mieleen Kristuksen sanat:
"Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa. (Mark. 8:38)

Tänä päivänä me teemme jo aivan tarpeeksi asioita sillä periaatteella, että "mitähän muut ihmiset tästä ajattelevat". - Se on väärin! Meillä on aivan liian suuri vaara ajaa itsemme pahaan kierteeseen, jossa rajoitamme hengellistä elämää väärillä ehdoilla. Samalla tavoinhan meillä on suuri kiusaus vähentää jumalanpalveluksia, koska ihmisiä ei käy niin paljoa kirkossa.

Mutta jumalanpalveluksia ei voi muuttaa täysin ihmisten omien mieltymysten mukaan. On aivan oikein että kellot kutsuvat ihmisiä mahdollisimman usein kirkkoon. Kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä Kristuksen luokse. Tätä mahdollisuutta pitää tarjota mahdollisimman usein. Me ihmiset olemme monesti luontaisesti laiskoja. Kyllähän sitä paljon paremmalla omallatunnolla kääntää kylkeään aamulla, kun ei kuulu sitä kellojensoittoa.

Tänä vuonna reilut 20 ihmistä käveli ristisaatossa Nurmesjärven rantaan vedenpyhitykseen. Kysymys ei ole suuresta joukosta, mutta he osoittivat sen, että omasta uskosta saa olla ylpeä! Olen tehnyt väärin, kun olen joinakin vuosina järjestänyt vedenpyhityksen sisätiloissa. Virheet eivät ole onneksi kaiken loppu, vaan ne opettavat meitä tekemään asioita seuraavalla kerralla paremmin.

Praasniekkoja, vedenpyhitystä ja kuvia

2011-07-02T09:35:00.009+03:00

Nurmeksen ortodoksisessa seurakunnassa kaikki praasniekat, eli vuotuiset pyhäkköjuhlat sattuvat kesälle. Sesonki alkaa Helluntaista ja päättyy Ristin ylentämisen juhlaan 14.9. Kirkkoja ja tsasounia on seurakunnan alueella 10, joten juhlia on siinä mielessä riittävästi.

Omien lomien kannalta valitettavaa on se, että joka vuosi jää joku praasniekka väliin. Harvemmin sitä tulee kuitenkaan pidettyä lomia tismalleen samaan aikaan perättäisinä vuosina, joten en kirkkoherrana ole toivon mukaan laiminlyönyt jotain tiettyä praasniekkaa useaan otteeseen peräkkäin.

Kesäisissä praasniekoissa yksi mukavimmista piirteistä on vedenpyhityksen toimittaminen. Yli puolet pyhäköistä sijaitsee sellaisella paikalla, että vedenpyhitys elävän veden äärellä on helppo toteuttaa. Meillä on tapana toimittaa tuo vedenpyhitys ennen liturgiaa. Ilmeisesti tässä käytännössä on liikkumavaraa, sillä joissakin paikoissa vedenpyhitys toimitetaan myös liturgian jälkeen.

Vedenpyhityspaikalle siirtyminen ristisaatossa on myös tärkeä osa juhlaa. Se on niitä harvoja tilaisuuksia, joissa jumalanpalvelusta toimitetaan näkyvästi kirkon seinien ulkopuolella. Joku on joskus luonnehtinut ristisaattoa "mielenosoitukseksi". Ja onhan tämä toteamus aivan totta. Risti, ikonit ja kauas näkyvät kirkkoliput julistavat muillekin kristillistä sanomaa. Lisäksi kellojensoitto ja kirkkoveisu herättävät myös ihmisten kiinnostusta.

Olen tähän oheen liittänyt kuvia Rasimäen pyhän Johannes Kastajan praasniekasta, joka pidettiin 24.6. Tsasounan liepeillä oleva vedenpyhityspaikka on varmasti yksi maamme kauneimmista. Kerron teille lisää vielä vedenpyhityksestä ja pistän valokuviakin lisää jossain vaiheessa. Siihen asti...lämmintä kesää!

(Valokuvat: Anssi Okkonen)

Opetuspuhe Pietarin ja Paavalin juhlana

2011-06-28T23:39:00.003+03:00

Kirkko viettää tänään pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin juhlaa. Kuulimme ensin epistolaluvun Paavalin toisesta kirjeestä korinttolaisille, jossa hän kuvailee kaikkea sitä vaivannäköä ja kärsimystä, johon hän julistustyössään on jo joutunut. Mutta kuten Paavali itsekin sanoo, hän ei kerskaile omista töistään, vaan ainoastaan Jeesuksesta Kristuksesta.

Evankeliumissa taas kuulimme kuinka Pietari tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi. Ja Kristus kutsui Pietaria kallioksi, johon Hän oli rakentava kirkkonsa, jota eivät tuonelan portit voita. Samalla Kristus muistutti apostolien hengellisestä vastuusta ja valtuutuksesta sitoa ja päästää ihmisten syntejä.

Nämä kaksi Kristuksen apostolia ovat varmasti tunnetuimpia henkilöitä koko Uudessa Testamentissa. Heidän työnsä Evankeliumin ilosanoman eteenpäin viemisessä on myös hyvin merkittävää. Siksi pyhiä apostoleita Pietaria ja Paavalia voikin kutsua todellisiksi Kristuksen seuraajiksi ja uskon julistajiksi.

Mutta pyhien ihmisten muistojuhlan viettämisessä monesti unohdamme sen, että heidän elämänkertansa opettavat meille itse asiassa hyvin paljon. Voimme tällä kertaa tarkastella erityisesti pyhää apostoli Pietaria, joka ei kaikessa toiminut aivan esimerkillisesti. Hänhän kielsi Kristuksen kolmesti! Sivuutamme valitettavasti tämän kohdan Suurella viikolla hyvin nopeasti, sillä huomiomme kiinnittyy siinä tilanteessa enemmän itse Kristukseen.

Muistamme varmasti kuinka opetuslapset pakenivat Getsemanen puutarhasta, kun Jeesus vangittiin. Pietarilla oli sen verran uteliaisuutta ja rohkeutta, että hän seurasi Jeesusta ylipapin palatsiin – tietyn välimatkan päästä. Mutta jossain mielessä olisi ollut melkein parempi, ettei Pietari olisi tätä tehnyt, koska hän tämän tähden alentui kolmesti kieltämään Kristuksen.

Ensimmäisellä kerralla hän vain kielsi tuntevansa Kristusta. Toisella kerralla hän valalla vannoi, ettei tuntenut häntä. Ja kolmannella kerralla hän vannoi, samalla vieläpä kiroten vahvisti aikaisemmat vakuuttelunsa!

Kuinka pitkälle tapahtumat olisivat edenneet, ellei kukonlaulu olisi keskeyttänyt tätä ja palauttanut Pietarin mieliin Jeesuksen sanoja: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.” (Matt. 26:75) Pietari poistui paikalta ja itki katkerasti.

Pietarin toiminta muistuttaa meitä inhimillisestä heikkoudesta ja siitä, että ihminen ei halua erottautua suuresta joukosta. Erityisesti tämä korostuu silloin jos ihmisen tulisi ääneen tunnustaa, että kannattaa jotain ”tavallisuudesta poikkeavaa”.

Me voimme tänä päivänä tehdä aivan samalla tavoin kuin Pietari teki. Voimme tietoisesti pitää välimatkaa Kristukseen, niin ettei kukaan vain tunnista meitä Hänen seuraajikseen, jonka vuoksi meitä ryhdyttäisiin pitämään jotenkin outoina - uskovaisina.

Tällaista välimatkaa Kristukseen voi tehdä esimerkiksi siten, ettei osoita ulospäin olevansa kristitty. Uskonmukaista elämää toteutetaan tällöin ainoastaan neljän seinän sisällä. Ristinmerkin tekeminen tai jokin muu avoin oman uskonsa tunnustamisen merkki voi käydä tällöin hyvin ylivoimaiseksi.

Ihminen voi myös avoimesti kieltää tuntevansa Kristusta. Tällöin hän välttää puheenaiheita, jotka liittyvät uskoon tai sitten hän ei uskalla kertoa esimerkiksi sitä, että käy säännöllisesti kirkossa tai paastoaa.

Tänä päivänä puhutaan paljon julkisuudessa ateismista ja vapaa-ajattelijoista, jotka avoimesti kieltävät uskovansa Jumalaan. Todellisuudessa tällaiset ihmiset eivät varsinaisesti voi kieltää jotain, mistä he eivät tiedä mitään. Kysymys on samasta asiasta, että joku väittäisi olevansa merisairas, vaikkei hän koskaan ole käynyt merillä. Nimellinen kirkon jäsenyys ei vielä tarkoita sitä, että ihminen voisi sanoa olleensa uskovainen. Uskovainen ihminen on sellainen, jonka elämässä Kristus on avoimesti läsnä.

Onneksi apostoli Pietarin elämänkerran opetus ei jää siihen, että hän kolmesti kielsi Kristuksen. Pietari sai mahdollisuuden hyvittää kieltämisen, kun ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi opetuslapsilleen Tiberiaan järven rannalla. Siellä Jeesus kysyi Pietarilta kolmesti, että rakastaako tämä häntä. Pietari vastasi myöntävästi ja kolmannella kerralla hän sanoi: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17)

Pyhän apostoli Pietarin opetus on meille lopulta hyvin lohdullinen. Se muistuttaa osaltaan siitä synnistä, että me emme halua erottautua suuresta joukosta, vaikka sen vuoksi joutuisimme jopa kieltämään Kristuksen. Tässäkään tilanteessa kaikki toivo ei ole vielä mennyttä, sillä katumuksen sakramentissa Kristus ikään kuin kysyy meiltä jokaiselta: ”Rakastatko minua?”

Tähän kysymykseen myönteisesti vastaaminen edellyttää sitä, että me olemme valmiit toimimaan Jumalan tahdon mukaan. ”Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo”. (Joh. 21:18)

Tämä uskonmukainen elämä siis vaatii meiltä uhrauksia ja rohkeuttakin, jotta pystymme osoittamaan kaikille sen, että olen Kristuksen seuraaja ja ylpeä siitä! Kristittynä oleminen vie meitä sinne päin minne suurin osa ihmisistä ei ole ainakaan tällä hetkellä matkalla. Tämän päivän murhenäytelmä on se, että paljon on niitä ihmisiä, jotka kulkevat maallistumisen virran mukana, pohtimatta hengellisiä asioita ollenkaan. Kuinka helppoa onkaan lähteä ajelehtimaan tuon virran mukana, jossa päätä ei tarvitse vaivata sillä kysymyksellä, että vaikuttavatko tekoni minun sieluni pelastukseen?

Mutta me joudumme tämän kysymyksen eteen enemmin tai myöhemmin. Tämän vuoksi miksi emme ottaisi oppia pyhistä ihmisistä, jotka osoittavat meille esimerkiksi sen, että meillä on todellakin mahdollisuus korjata aikaisempia erheitä ja ryhtyä seuraamaan Kristusta. Silloin voimme Pietarin tavoin sanoa: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Joh. 21:17) Amen.

Uskonmukainen elämä - hurskasteluako?

2011-06-27T12:26:00.008+03:00

Kristinoppileirillä puhuttiin uskonmukaisesta elämästä. Tämän on tietysti niin oleellinen aihe, että sitä sivutaan myös seurakunnassa, esimerkiksi liturgian opetuspuheissa ja muissakin tilanteissa. Kenties tärkeimpänä opetuksena tähän liittyen on se, että pystyisimme viettämään uskonmukaista elämää koko ajan.

Vaarana on viettää uskonmukaista elämää ainoastaan kirkon seinien sisäpuolella tai muissa seurakunnallisissa tilaisuuksissa. Tällöin voi kaikessa rauhassa tehdä ristinmerkin ja olla kunnon uskovainen.
Samalla tavoin uskovainen pitäisi pystyä olemaan myös muualla, sillä eihän ihminen voi olla osa-aikainen uskovainen?! Tällä periaatteellahan joku on esimerkiksi naimisissa ainoastaan silloin kun siltä tuntuu. Hieman toisella tavalla ajateltuna joku taas kannattaa ottelussa sitä joukkuetta joka sattuu olemaan johdossa. Minkäänlaisesta sitoutumisesta tai uskollisuudesta ei ole tietoakaan. Kuitenkin uskonmukainen elämä edellyttää sitoutumista ja monessa tilanteessa rohkeuttakin.

Ehkä tässä tilanteessa haluaisin enemmänkin pohtia sitä, että mitkä piirteet eivät kuulu ortodoksiseen elämäntapaan, mitkä monesti yhdistetään uskovaiseen ihmiseen ja uskonmukaiseen elämään.

Kristinoppileirillä ja aikuiskasvatuksessa pyritään osoittamaan, että uskovainen ihminen on järkevästi toimiva ja ajatteleva ihminen, joka ei tarkastele elämää jotenkin oudon uskonnollisesti huurteisten silmälasien läpi.
Tällaiseen ortodoksisuudelle vieraaseen uskonnollisuuteen kuuluu hurskastelu, jonka pystyy aistimaan jo ihmisen äänenpainosta ja ilmeestä. Siihen kuuluu Jeesuksen nimen toistaminen samaan tahtiin, mitä ihminen jauhaa purukumia. Siihen kuuluu loputon puhe armosta ja siunauksien toivotteleminen kaikissa sanakäänteissä.

Edellä mainitulla en halua vähätellä Jeesuksen nimen, armon tai siunauksen merkitystä, mutta liiallinen toisto normaalissa keskustelussa ei ole tarkoituksenmukaista. Mieleeni palautuu väistämättä Kristuksen toteamus:

"Ei jokainen, joka sanoo minulle: Herra, Herra, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon". (Matt. 7:21)

Kristinoppileiri - Mitä jäi mieleen?

2011-06-23T15:45:00.002+03:00

Palaan vielä sen verran kristinoppileirin palautteeseen, että kerron asioista jotka parhaiten jäivät leiriläisten mieliin. Jälleen kerran laitan tähän ihan suoria lainauksia, koska ne ovat paljon elävämpiä kuin minun laatimat yhteenvedot:
- "Opin hyvin Ehtoollisen!"
- "Parhaiten mieleen jäi keskustelu avioliitosta ja ortodoksisista häistä."
- "opin resitoimaan"
- "Ne opetukset jotka selitettiin esimerkin kaa"
- "Parhaiten mieleen jäi varmaan rukoukset/laulut. Disko"
- "Leikit ja pelit ja jotkut tunnit"
- "Se joka itsensä ylentää se alennetaan jne."
- "Se kun puhuttiin avioliitosta ja muusta sellasesta"
- "Se, kuinka kirkossa toimitaan eri jumalanpalveluksissa"
- "Opin pyhistä ihmisistä. Opin hään tuntomerkit")*

Selitin nuorille "hään" tuntomerkit. Mauton, hajuton näkymätön kaasu, johon moni on kuollut esimerkiksi silloin, kun takan pelti on suljettu liian aikaisin. Tämän lisäksi kerroin myös ortodoksisesta häätoimituksesta.

Kristinoppileiri (10.päivä)

2011-06-18T15:48:00.005+03:00

Leiri on virallisesti päättynyt ja jäljellä on hyvät muistot yhdessä olemisesta ja toivon mukaan hyvät muistikuvat myös saadusta opetuksesta. Lupasin laittaa tänne sitä leiriltä keräämääni palautetta, joka annettiin nimettömästi. Leiriläiset ovat antaneet luvan sille, että heidän kommenttejaan voidaan julkaista tässä blogissa.

Mikä oli parasta leirillä?
- uudet kaverit
- pelit, retket ja ryhmät
- "uusiin tyyppeihin tutustuminen, helvetin hyvä ruoka ym" (kiroilemista ei toivon mukaan opittu tästä kommentista huolimatta kriparilla)
- uusien asioiden oppiminen
- leiridisco ja uudet kaverit
- hyvä ilmapiiri

Mikä oli huonointa leirillä?
- ei saanut valvoa
- aikainen herätys
- siivoaminen
- vähän saunomista
- "syötiin liian usein...ei saatu valvoa vikana yönä"
- reissu helvetinportille

Useampaa leiriläistä näytti närästäneen aikainen herätys ja siivoaminen. Lisäksi liian aikainen nukkumaanmeno ja valvomisen kieltäminen näyttivät häiritsevän joitakuita. Ilmeisesti nuorilla on ollut hieman utopistisia käsityksiä leirin vuorokausirytmistä.

Elämä ei aina mene niin kuin itse haluaa. Sen on saanut tämä leiri luvan todistaa.

(Luvassa vielä lisää tietoa tämän leirin palautteesta...)

Kristinoppileiri (9.päivä)

2011-06-17T20:43:00.005+03:00

Leiriolosuhteissa vietetyt vuorokaudet ovat päättyneet ja jäljellä on enää huominen päätösliturgia.
Kristinoppileirin varsinainen opetus on loppusuoralla ja huomisen jälkeen nuoret ovat taas omillaan. Toki heillä on edelleen kodin ja koulun uskontokasvatus, mutta varsinainen ortodoksisuuden tehokurssi on nyt päättynyt.

Toteutuivatko kristinoppileirin tavoiteet? Tähän en voi antaa vielä suoraa vastausta ja ehkä liian tulosvastuulliseksi on turha edes yrittää pyrkiä.

Pyysimme tänään hieman palautetta, jonka nuoret saivat jälleen kerran antaa nimettömänä. Siinä kysyttiin esimerkiksi sitä, että mitä kristinoppileiristä jäi parhaiten mieleen ja mikä kirkollinen toimitus koettiin kaikkien puhuttelevimpana ja mielenkiintoisimpana? Lisäksi kysyttiin ihan yleisellä tasolla, että mikä leirissä oli mukavinta ja mikä ei niin mukavaa.

Kerron teille näistä vastauksista lisää huomenna. Nyt minun pitää kuitenkin mennä lepäämään. Sen verran rankkaa tällainen leiri nyt tällaiselle "vanhukselle" jo on...

Kristinoppileiri (8.päivä)

2011-06-16T13:15:00.004+03:00

Olen tuossa jo aiemmin maininnut siitä, että eräänä suurena kiusauksena on yrittää mahduttaa kristinoppileiriin liian paljon kaikkea. Onhan se tietysti toivottavaa, että nuoret oppivat mahdollisimman paljon, mutta rajansa kaikella. Miten paljon nuori ihminen lopulta kykenee sisäistämään yhden leirin aikana?

Oletusarvona tulisi tietenkin olla se, että leiriläinen omaa jo tietyn määrän perustietoja, jotka hän on saanut peruskoulun uskonnonopetuksessa. Näitä koulussa opittuja tietoja pyritään tietenkin syventämään ja jumalanpalvelusten ja muun toiminnan kautta elämään myös todeksi.

Jumalanpalveluksen opetukselliseen puoleen kuuluu se, että kaikki pystyisivät täysipainoisesti osallistumaan siihen. Tietyt jumalanpalvelukseen liittyvät perusasiat käydään läpi ja kaikki leiriläiset esimerkiksi laulavat mukana ja lukuvuorossa olevat leiriläiset toimivat lukijoina. Itse jumalanpalvelukset ovat kaavaltaan hieman kevennettyjä. Esimerkiksi ehtoo- ja aamupalveluksissa ei veisata useita stikiiroita (päivän, pyhän ihmisen muiston tai juhlan teemaan liittyviä veisuja). En malta olla kyllä mainitsematta, että harvoissa seurakunnissakaan panostetaan siihen, että näitä veisuja laulettaisiin useita. Seurakuntapalvelukset voivat tästä huolimatta kestää pitempään.

Leirin sunnuntailiturgia, joka sattui olemaan vieläpä Helluntai kesti noin puolitoista tuntia. Sen sijaan nyt kahdesti arkena toimitettu liturgia kesti noin tunnin. Liturgiaa lyhennettiin, mutta mitään olennaista ei kuitenkaan jätetty pois. Lisäksi jumalanpalveluksissa ei luettu kalenterin mukaisia tekstejä, vaan otettiin sellaiset luvut, jotka olivat mahdollisimman puhuttelevia ja opettavaisia. Tälläkin leirillä nuoret saivat kuulla Kristuksen opetuksen publikaanista ja fariseuksesta, laupiaasta samarialaisesta, kastekäskystä jne. Kaiken päämääränä on opetus ja toisaalta nuorten motivointi. Liiasta kaavamaisuudesta voi olla tässä tapauksessa suoranaista haittaa.

Ehkä yksi tärkeä opetus on myös se, että jokainen voi tulla kirkkoon omana itsenään. Jumalanpalveluselämään ei kuulu tarpeeton hurskastelu tai "jeesustelu" (toivon mukaan ymmärrätte sen, mitä tällä nyt haluan sanoa). Uskovainen ihminen ei elä missään omassa eristäytyneessä utopiassa, vaan hänellä on jalat vankasti maassa. Hän myöntää oman erehtyväisyytensä eikä ryhdy tarpeettomasti moralisoimaan lähimmäisiään. Kirkkoon ei tarvitse mennä hurskastelun synkkämielinen naamari kasvoillaan, vaan kirkossa saa todellakin hymyillä ja elää!

Kristinoppileiri (7.päivä)

2011-06-15T12:40:00.004+03:00

Ortodoksisuus ja uskonmukainen elämä ei ole aikamatkailua 2000 vuoden taakse, vaan me elämme tässä ajassa. Siinä valossa on äärimmäisen tärkeää puhua nuorille myös asioista, jotka liittyvät tämän päivän haasteisiin.

Yksi kristinoppileirin kiinnostavimmista oppitunneista liittyy avioliittoon ja sitä kautta myös seksiin ja seurusteluun. Ensimmäisenä tehtävänä on tietysti kyetä perustelemaan se, että miksi naimisiin kannattaa mennä ja miksi myös lapsi kannattaa kastaa.

Mainitsin paljon aiemmin siitä, että tapauskovaisuuden voi pahimmassa tapauksessa karkoittaa ihmisiä pois kirkosta. Ennen oli tapana mennä naimisiin ja kastaa lapset. Ei kukaan siinä tilanteessa halunnut kuulla sen syvällisempiä perusteita näille toimituksille. Tänä päivänä kristillisyys ei ole itsestäänselvyys, jolloin ihmiset herkemmin ottavat jalat alleen ja eroavat kirkosta. Tämä tapahtuu nimenomaan sen vuoksi, että kirkollisia toimituksia ei pidetä enää tarpeellisena. Kirkon tehtävänä onkin kertoa, että miksi näistä pyhistä sakramenteista on ihmiselle todellista hyötyä.

Tänään todellakin keskustelimme avioliitosta, jolloin väistämättä keskustelu siirtyi myös siihen, että miksi kirkko ei vihi samaa sukupuolta olevia avioliittoon. En ryhdy tässä tilanteessa perustelemaan näitä asioita uudestaan, sillä tästäkin blogista löytyy usempikin kirjoitus liittyen kyseiseen aiheeseen.

Joka tapauksessa 15-vuotiaille nuorille ei näyttänyt tuottavan suuria ongelmia käsittää näitä asioita kirkon näkökulmasta. (Jostain kumman syystä monet aikuiset eivät ymmärrä tätä asiaa lukuisista perusteluyrityksistä huolimatta). Tähän aiheeseen liittyen kannustin nuoria suhtautumaan kriittisesti myös mediaan, jossa näitä homoseksuaalisuuteen liittyviä asioita käsitellään valitettavan yksipuolisesti.

Ajatellaan nyt esimerkiksi sitä, että joku ihminen todellakin painii oman seksuaali-identiteettinsä kanssa. Hän ei todellakaan osaa sanoa omasta suuntautumisestaan mitään. Tälle ihmiselle tulisi antaa tilaa miettiä asioita ja keskustella siitä myös tarvittaessa seurakunnan työntekijöiden kanssa. Julkisuudessa asioita käsitellään kuitenkin hyvin puolueellisesti. Ajatellaan nyt yksinkertaisen vertauksen kautta tätä asiaa:
- Joku henkilö miettii, että olisiko hänen lempivärinsä sininen, vai olisiko se sittenkin keltainen? Jos lähes kaikki lehdet ja muut mediat huutaisivat kurkku suorana, että "VALITSE SININEN!", niin eikös tämä ihminen lopulta ajauda valitsemaan juuri sen vaihtoehdon?

Kysymys kuuluukin, että onko tuo ratkaisu lopulta se, minkä ihminen halusi tehdä? Käsiteltiinkö asiaa julkisuudessa niin puolueettomasti, että tuo ihminen ei joutunut mediapropagandan uhriksi.

Minä uskallan hyvin omintunnoin sanoa, että meillä leirillä ei harjoiteta tällaista yksipuolista propagandaa tai aivopesua. Ketään ei uhkailla, painosteta, tuomita tai käännytetä kirkon ovella. Omaan seksuaali-identiteettiin liittyviä asioita saa jokainen pohtia rauhassa ilman painostusta. Jokaisella on oikeus vetää omat johtopäätökset asioista syvällisen ja asiallisen keskustelun myötä, sen sijaan että kirkosta sitten lähdetään ovet paukkuen jonkun provokatiivisen ajankohtaisohjelman innoittamana.

Kristinoppileiri on kristilliseen elämään liittyvien asioiden asiallista perustelua. Se ei ole koskaan propagandaa tai aivopesua!

Kristinoppileiri (6.päivä)

2011-06-14T11:46:00.001+03:00

Kristinoppileiri olisi aivan tavallinen leiri ellei siinä olisi jumalanpalveluselämää ja uskonmukaiseen elämään liittyvää opetusta. Jumalanpalvelukset itsessään ovat tietysti parasta mahdollista opetusta.

Mainitsin jo tuossa 1. päivän kohdalla siitä, että leiriläisille tehtiin leirin alussa kysely, johon he saivat vastata nimettömänä. Eräs kysymyksistä liittyi jumalanpalveluselämään. Siinä tiedusteltiin että kuinka monta kertaa aiemmin nuori oli osallistunut liturgiaan, jos koulaisjumalanpalveluksia ei lasketa mukaan.
Leiriläisiä oli tuossa vaiheessa 26 ja heistä 8 ei ollut käynyt tällä periaatteella kertaakaan liturgiassa aiemmin. 10 leiriläistä oli käynyt korkeintaan kolme kertaa liturgiassa. Loput 8 oli käynyt elämänsä aikana enemmän kuin kolme kertaa liturgiassa. Luvut varmasti vaihtelevat jonkin verran leirikohtaisesti. Hieman kärjistetysti voisi kuitenkin vetää sellaisen johtopäätöksen, että reilulla kolmasosalla nuorista ei ole käytännössä minkäänlaista kosketusta kirkon jumalanpalveluselämään.

Onneksi uskonnonopetukseen kuuluvat koululaisjumalanpalvelukset, mutta niidenkin toteuttaminen on paljolti kiinni jokaisesta seurakunnasta. Lisäksi vaarana on, että koululaispalvelukset toteutetaan sillä periaatteella, että nuoria ei huomioida millään tavoin. Tällaista toivottavaa huomioimista ovat esimerkiksi lauluvihkojen jakaminen ja jumalanpalveluksen sisällön yksinkertainen selittäminen.

Palatkaamme takaisin leiriin ja täällä toimitettaviin jumalanpalveluksiin. Helluntaista johtuen meillä toimitetaan tällä leirillä poikkeuksellisesti neljä liturgiaa. Se on aikoimoinen liturginen annos niille, joilla ei ole paljolti kokemusta jumalanpalveluselämästä. Normaaliin leiripäivään kuuluu aamupalvelus klo 8.30 ja ehtoopalvelus klo 18 ja sitten iltarukoukset klo 22.15. Jumalanpalveluselämä kuuluu siis olennaisesti kristinoppileiriin!

Nuoret suhtautuvat jumalanpalveluksiin osallistumiseen melko inhimmillisellä tavalla. Alussa kaikki tuntuu hieman vieraalta ja kirkossa oleminen voi tuntua oudolta. Lisäksi 30 minuutin mittainen jumalanpalvelus tuntuu myös pitkältä. En puhuisi suoranaisesta vastentahtoisuudesta jumalanpalveluksiin, vaan enemmänkin tottumattomuudesta.

Parin päivän sisällä nuoren ihmisen suhtautuminen jumalanpalveluksiin alkaa kuitenkin muuttua huomattavasti. Kirkossa seisominen ei tunnu enää raskaalta, jumalanpalvelusveisuja lauletaan jo kanttorin ja ohjaajien mukana ja kirkko alkaa vain yksinkertaisesti tuntua hyvältä ja kotoisalta paikalta. Nuoren käsitys koko jumalanpalveluselämästä on alkanut muuttua.
Kysymys ei olekaan jostain jeesustelusta tai tylsästä jutusta, vaan kirkossa olemisesta tulee hyvä ja rauhallinen mieli.
Voi kunpa kaikilla seurakuntalaisilla olisi voimaa lähteä oma-aloitteisesti kirkkoon ja huomata tuo sama asia!

Kristinoppileiri (5.päivä)

2011-06-13T08:10:00.004+03:00

Kristinoppileiri toiminnallinen puoli painottuu pitkälti yhdessä tekemiseen ja olemiseen. Tällainen yhteisöllinen ulottuvuus ei ole tänä päivänä enää mikään itsestäänselvyys. Ja onhan meillä tapana olla tekemisissä ainoastaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka meitä itseämme miellyttävät. Tuntematon ihminen koetaan enemmänkin uhkana ennen kuin toisin todistetaan.

Eräs kristinoppileirin tavoitteista on hioa pois turhia särmiä, joita nuorelle on saattanut alkaa jo muodostua. Eristäytyminen on kiusallisen helppoa. Sosiaalisuus ja toisen ihmisen kohtaaminen eivät voi kuitenkaan tapahtua puhtaasti bittimaailmasta käsin, vaan yhteys toisiin ihmisiin muodostuu aivan eri tavalla olemalla kasvokkain ja tekemällä asioita yhdessä.

Monesti kristinoppileiri alkaa sillä tavoin, että leiriläiset jaetaan ryhmiin, joissa he toimivat tietyissä tilanteissa. Esimerkiksi silloin, kun harjoittelevat kirkossa resitatiivasta lukutapaa tai keskustelevat. Ryhmäjako pyritään toteuttamaan sillä tavoin, että esimerkiksi sisarukset tai samalla koululuokalla olevat nuoret laitetaan eri ryhmiin.
Leirin tavoitteena on näet opetella olemaan yhdessä uusienkin ihmisten kanssa. Lisäksi leiri muuttuu suoraan sanottuna aika tyhmäksi, jos pihalla häärää muutama sisäänpäin lämpiävä ja toisilleen entuudestaan tuttu kuppikunta, joihin kuulumattomat taas joutuvat nojaamaan yksin puuliiteriin seinään.

Tutustuimme tänään kriparin retkipäivänä Pohjois-Karjalan prikaatiin. Nuoret näkivät ja saivat oppia monia uusia asioita liittyen puolustusvoimiin ja varusmiehen/naisen arkeen. Sielläkin nuoret saivat kuulla saman opetuksen kuin täällä leiripaikalla. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kavereita, mutta kaikkien kanssa täytyy pystyä toimimaan.

Kristinoppileiri (4.päivä)

2011-06-12T15:34:00.002+03:00

Katumuksen sakramenttiin osallistuvat kaikki kristinoppileiriläiset. Tämä on varmasti yksi niistä asioista, jota etukäteen jännitetään aika lailla. Syytä tarpeettomaan pelkoon ei kuitenkaan ole.

Monella ensimmäinen kosketus tähän sakramenttiin tapahtuu juuri kristinoppileirillä. Valitettavasti monelle tämä jää myös viimeiseksi kerraksi. Kysymys ei ole siitä, että kokemukset olisivat olleet jotenkin järisyttävän pelottavia, vaan ennemminkin kyse on puhtaasti vieraantumisesta tähän toimitukseen, jonka merkitystä ei siis täysin käsitetä.

Koska nuoret eivät varsinaisesti oma-aloitteisesti osallistu tähän sakramenttiin, vaan siihen ohjataan, niin silloin myös siinä käydään läpi asioita hieman toisella tavalla.

Ensimmäisenä tavoitteena on muistuttaa siitä, että kukaan meistä ei ole täydellinen! Ihminen tekee joka päivä syntiä, vaikka hän saattaakin ajatella, että sellaiset "pienet paheet ja rikkeet" eivät ole todellisuudessa meille haitaksi. Tämä on oikeastaan ensimmäinen kompastuskivi. Jos sivuutamme nuo mielestämme vaatimattomat synnit, niin jonkin ajan kuluttua emme pidä niitä enää edes syntinä. Katumuksen sakramentin "tutustumiskäynnin" toisena tavoitteena on löytää omasta elämästä asioita, jotka eivät ole meille hyväksi. Ne ovat siis asioita, jotka vievät meitä pois Jumalasta ja lähimmäisistämme. Kolmantena tavoitteena on oppia korjaamaan asioita ja katsomaan myös tulevaisuuteen, jolloin syntiä pystyy välttämään.

Kaiken opetuksen on tapahduttava sillä tavoin, että toimituksesta jää hyvä käsitys nuorelle. Koko kristinoppileirin tarkoituksena on osoittaa uskon ja kirkon positiivinen voima. Siihen kuuluu myös se, että ihminen oppii jo nuorena käsittämään sen suuren avun, jota hänelle tarjotaan katumuksessa.

Monesti kristinoppileiriläisen ikäisen elämässä ei välttämättä ole vielä tapahtunut mitään todella suurta ja järisyttävää. Tiedämme kuitenkin, että vuosien karttuessa elämän lankaan voi tulla helpommin solmuja. Yleensä ihmissuhteet alkavat mutkistua ja kiintymys maallisiin asioihin voi saada epäterveitä piirteitä. Tällöin olisi hyvä, että mieleen palautuvat kristinoppileirin opetukset katumuksen eli mielenmuutoksen merkityksestä ja siitä, että se todellakin auttaa meitä elämässä ja sielun pelastuksessa. Ihanteellista olisi että säännöllinen osallistuminen katumukseen alkaisi jo kristinoppileiristä.

Jälleen kerran korostan, että tavoitteena on tuoda esille kirkon pyhien toimitusten todellinen merkitys meille ihmisille. Tapauskovaisuuden nimissä nuoria ei voi kannustaa osallistumaan kirkon elämään.

Kristinoppileiri (3.päivä)

2011-06-11T13:20:00.005+03:00

Kristinoppileirin yhtenä tavoitteena on opettaa nuorille se, että millainen on hyvä ihminen. Tämän luulisi olevan sen luontoinen asia, että ateistikin näkisi sen myönteisessä valossa.

Kristinoppileirin muihin tärkeisiin tavoitteisiin kuuluu myös se, että meidän ei tarvitsisi tarpeettomasti pelätä kuolemaa. Tällä en tarkoita sitä, etteikö kuolema meitä kuitenkin jossain mielessä pelota tai saata surulliseksi. Tarkoitan sitä, että ihminen ei kadottaisi täydellisesti toivoa ja elämänmyönteisyyttään, kun esimerkiksi joku läheinen ihminen kuolee.

Hautajaisissa pystyy aika nopeasti aistimaan sen, että millainen on saattoväen suhde kuolemaan ja iankaikkiseen elämään. Suunnaton kuolemanpelko ja toivottomuus paistavat äkkiä läpi ja silloin hautajaisissa voi helposti aistia tuo synkän tunnelman, vaikka ortodoksinen hautaustoimitus kaavaltaan onkin äärimmäisen valoisa. Sen sijaan terveellä ja elämänmyönteisemmällä tavalla kuolemaan suhtautuvien kasvoilta paistaa myös hautajaisissa levollisempi ilme ja hymykin voi olla keskusteltaessa herkemmässä. Kuolema ei ole kaiken loppu, vaan se on uuden alku!

Kuoleman kieltäminen ja esimerkiksi siihen liittyen arkun kannen visusti kiinni pitäminen (ilman näkyvää syytä) saavat aikaa pahan kuolemanpelon kierteen, joka voimistuu entisestään joka sukupolvessa. Kristinoppileirillä opetetaan kuitenkin se, että kuoleman kanssa ei tavitse olla sujut, mutta meidän ei tarvitse kuitenkaan lakaista kuolemaa maton alle tai sananmukaisesti sulkea arkun kannella vainajan pois omista hautajaisista.

Monet nuoret ja vanhemmatkin käyttävät mielellään sanontaa "jos minä kuolen", vaikka oikeampi ilmaisu onkin "kun minä kuolen". Me emme ortodoksisessa kirkossa maalaile maailmanlopun päivämääriä. Elämme niin, että jokainen päivä voi olla viimeinen, mutta emme kuitenkaan niin kuin viimeistä päivää.

Kristinoppileiri (2.päivä)

2011-06-10T16:02:00.001+03:00

Kristinoppileiri kestää vajaat 10 päivää. Tänä aikana pitäisi opettaa keskeisimmät asiat liittyen ortodoksiseen uskoon ja elämäntapaan. Eräänä kompastuskivenä on yrittää opettaa asioita leirillä aivan liian laajasti. Tämän seurauksena opetus muuttuu suoranaiseksi tankkaukseksi, jotka muistuttavat tuttuja kalvosulkeisia ja saneluja, joissa käsi kipeänä yritetään kirjoittaa mahdollisimman paljon muistiinpanoja ylös.

Leirin toisena päivänä on käyty läpi Ehtoollisen ja katumuksen mysteerioita. Opetus on tapahtunut ilman muistiinpanovälineitä. Tärkeimpänä tavoitteena on ollut selventää sitä, että miksi Ehtoollinen on kirkossamme niin keskeisessä asemassa. Samalla tavoin on pyritty avaamaan katumuksen mysteeriota. Muistiinpanovälineitä ei ole käytetty, sillä suurin osa niistä ei tule näkemään päivänvaloa enää leirin jälkeen. Parempi on perustella asiat mahdollisimman yksinkertaisesti kaikille, jotta nuoret vielä aikuisenakin muistavat, että mistä tässä kaikessa on oikein kysymys.

Eräs tämä päivän haasteista on juuri se, että ihmiset eivät tiedä perusteita kirkon keskeisimmille toimituksille. Kun perusteet puuttuvat, niin kaikki alkaa vaikuttaa tapauskovaisuudelta. Tämä tapauskovaisuus ei saa enää tänä päivän minkäänlaista tukea tai hyväksyntää ympäröivästä maailmasta, jolloin monet luopuvat kirkon jäsenyydestä, koska eivät näe sen toimintaa enää mielekkäänä. Terve uskonto ei ole kuitenkaan koskaan tapauskovaisuutta, sillä sen jäsenet tietävät mitä he tekevät ja mihin he osallistuvat.

Suurin sääli tässä kaikessa on oikeastaan se, että tänä päivänä ei osata enää hyödyntää kaikkea sitä, mitä kirkko pystyisi tarjoamaan. Tätä aihetta sivuttiin puhuttaessa katumuksesta, johon hyvin harva seurakuntalainen enää osallistuu.

Toisen päivän teemana on ollut selvittää näiden toimitusten merkitystä meillä. Illalla sitten tehdään muistelukirjoja ja puhutaan esirukouksista.

Kristinoppileiri (1.päivä)

2011-06-09T18:16:00.003+03:00

Tervehdys kaikille!

Olen tällä hetkellä Sikrenvaaran leirikeskuksessa Enossa kristinoppileirillä. Tavallisuudesta poiketen leiri alkoi periaatteessa sillä tavoin, miten se yleensä päättyy. Normaalisti leirin lopussa on ollut lopputentti, jossa on kysytty ortodoksisuuteen liittyviä asioita. Tällä kertaa leiri alkoi "alkutentillä".

Tässä tapauksessa nuorilta tiedusteltiin, että mitkä asiat heitä kiinnostavat ortodoksisuudessa ja mihin kysymyksiin he haluaisivat leirin aikana vastauksen. Nuoret saivat vastata tähän tenttiin täysin nimettöminä.
Tällä kyselyllä haluttiin varmistaa se, että kysyntä ja tarjonta vastaisivat mahdollisimman hyvin toisiaan. Toki leirillä tullaan käsittelemään myös niitä asioita, jotka eivät ainakaan heti kättelyssä tunnu nuortyen mielestä kovin kiinnostavilta. Opetuksen painopistettä pystytään kuitenkin säätelemään hieman kiinnostuksen mukaan.

Laitan seuraavana muutamia heidän esittämiään kysymyksiä:

- Miksi me ollaan täällä leirillä?
- Miksi tää leiri on niin pitkä?
- Miksi ei ole naispappeja?
- Miksi kirkossa on paljon ikoneja?
- Miksi kirkko ja tiede mollaavat toisiaan?
- Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?
- Miksi kripari pitää käydä?
- Miksi kirkossa on niin vähän penkkejä?
- Miksi kirkolle kerätään veroja jos maallinen on pahasta?
- Mikä merkitys ehtoollisella on?
- Onko Jumala olemassa?
- Miksi täytyy olla uskonto?

Pukeutumisesta kirkossa

2011-06-02T07:49:00.008+03:00

Kesä lähestyy ja vaatetus kevenee... Kirkkoa esitellessä ja katekumeeniopetuksessa törmää usein siihen kysymykseen, että millaisessa vaatetuksessa on soveliasta tulla kirkkoon?

Pukeutumissääntöjä tulkitaan monella tavalla ja monesti luostareissa niistä pidetään vielä tarkemmin kiinni. Lyhyesti sanottuna pukeutumisen ei tulisi olla liian paljastavaa tai muutoin epäkunnioittavaa. Käytännössä naisilla tulisi olla ainakin polviin ulottuva hame ja miehillä housut, jotka yltävät yli polvien. Hartiat tulisi olla myöskin peitettynä, jolloin hihaton paita ei ole sovelias.

Joissakin paikoissa (esimerkiksi Venäjällä) korostetaan myöskin sitä, että naisilla tulisi olla pää peitettynä kirkossa. Suomessa seurakuntakäytännössä tätä ei ole erityisemmin korostettu, enkä itse asiassa näe mitään hyvää syytä sen säännön suureen painottamiseen. Pään peittämisen lisäksi näissä paikoissa hameen käyttöä pidetään samalla tavoin suotavana.

Meidän on hyvä kunnioittaa niitä paikallisia tapoja, joissa näitäkin sääntöjä korostetaan. Me emme voi esimerkiksi lähteä luostareihin tai ulkomailla omien sääntöjen kanssa, vaan me vieraana kunnioitamme silloin heidän tapojaan.

Pukeutumissäännöistä tulee puhtaasti tapauskovaisuutta, jollemme perustele näitä asioita. Tämän vuoksi lienee paikallaan kertoa syitä tähän. Ensinnäkin Jumalaa peläten tai häpeillen meidän ei tarvitse pukeutua tietyllä tavalla kirkkoon, sillä kuten jo luomiskertomuksesta käy ilmi, niin ihminen tuli tähän maailmaan alastomana. Kirkko tilana edellyttää ihmisiltä arvokasta käytöstä, johon pukeutuminenkin jossain mielessä kuuluu. Tästä asiasta voi kertoa enemmän myöhemmin.

Ensisijaisesti kunnioituksesta lähimmäisiä kohtaan meidän tulee pukeutua soveliaasti. Kirkko on paikka, joissa meidän tulisi keskittyä yhdessä rukoukseen. Ylikorostavan tai paljastavan pukeutumisen sekä voimakkaiden hajusteiden tarkoituksena on kiinnittää huomiota itseensä, jolloin ihminen asettaa lähimmäiselleen tarpeettomia kiusauksia.

Kirkon tulisi olla nimenomaan se paikka, jossa emme ryhdy asettamoon toinen toisillemme lihallisia kiusauksia. Tässä valossa on ymmärrettävää se, että luostareissa pukeutumissäännöistä pidetään tarkempaa huolta. Luostarissahan kilvoittelee ihmisiä, joiden tarkoituksena elää selibaatissa. Miksi ihmeessä tietoisesti haluaisimme kiusata heitä?

Pukeutumissäännöistä tulee helposti tapauskoivaisuutta, jolloin ihminen voi hyvässä uskossa toimia täysin käsittämättömällä tavalla. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä esimerkiksi sitä, että joissakin paikoissa huivi on tiukasti päässä, mutta hame on ainoastaan muutaman sentin pituinen? Mitä hyötyä yläpään peittämisestä silloin on, jos alapää on paljaana?!

Pukeutumissääntöön tavallaan yhdistyy se käytäntö, jossa kirkossa on erikseen miesten ja naisten puolet. Tarkoituksena on vähentää tälläkin tavoin turhia kiusauksia. Säännöillä ja tavoilla on (toivottavasti) aina hyvin perusteltu merkitys. Asianmukaisella pukeutumisella me ennenkaikkea kunnioitamme lähimmäisiämme, jotka ovat saapuneet kirkkoon meidän kanssamme rukoilemaan.

Ystäviä kaukaa ja läheltä

2011-05-29T18:45:00.009+03:00

Nurmeksen ortodoksinen seurakunta on saanut olla siitä etuoikeutetussa asemassa, että meillä on viime päivinä ollut vieraita kaukaa ja läheltä. Viime torstaina ja perjantaina Athos-vuoren Efraim oli seurueineen käymässä. Seurakuntalaisilla oli oiva tilaisuus esittää kysymyksiä näille kaukaisille vieraille. Lisäksi Athos-vuori on paikka, jonne hyvin harvalla on lopulta mahdollisuus päästä. Tämän vuoksi Vuoren tuleminen seurakuntaan edes muutaman vieraan muodossa on erittäin arvokas asia. Vanhus Efraim vieraili viimeeksi seurakunnassa kolme vuotta sitten.

Vieraat tutustumassa vedenpyhityspaikkaan.

Seurueen vierailu ei keskittynyt pelkästään seurakuntasalille, vaan he majoittuivat Rasimäen kylässä ja arkkimandriitta Efraim toimitti liturgian perjantai aamuna Rasimäen pyhän Johannes Kastajan tsasounassa. Liturgian jälkeen toimitettiin myös kylväsiunaus läheisellä pellolla.

Arkkimandriitta Efraim siunaamassa kylvökonetta Rasimäellä. Avustajana munkki Stefanos.

Toisena vierailijoiden jokkona Nurmekseen saapui Hammaslahden ja Joensuun tiistaiseuralaisia. Seurakuntaelämää piristää suunnattomasti se, että naapurit tulevat kyläilemään. Monen kirkon ja tsasounan historiaan liittyy monia mielenkiintoisia tapahtumia, jotka kuvastavat omalta osaltaan myös seurakuntalaisten rakkautta omaa pyhäkköään kohtaan.

Tiistaiseuralaiset lounastamassa Puukarin pysäkillä.

Paavo Harakka esittelee tiistaiseuralaisille Valtimon kirkkoa.

Toivottavasti saamme lisää vieraita ja toivottavasti saamme itsemmekin liikkeelle, jotta voisimme käydä vastavierailulla ystävien luona.

Mustavalkoista ajattelua (osa 4)

2011-05-24T09:42:00.003+03:00

Yleisesti voidaan sanoa, että juuri uskonto on usein hyvin otollista maaperää mustavalkoiselle ajattelulle. Monet uudet uskonnolliset suunnat voivat olla yhtä alttiita fundamentalismille verrattuna vaikkapa vanhempiin kirkkokuntiin. Itsekriittisyyden nimissä tarkastelun kohteeksi on hyvä ottaa juuri ortodoksisuus. Vaikka ortodoksista kirkkoa monesti kuvataankin vanhoilliseksi, niin terve ortodoksisuus ei missään nimessä ole paikalleen jämähtänyttä. Tästä huolimatta mustavalkoista ajattelua esiintyy ortodoksisessa kirkossakin melko paljon. Monissa asioissa uskonnollinen ehdottomuus ja yksinkertaiset Kyllä / Ei - vaihtoehdot toimivat äärimmäisen hyvin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin ”kyllä kaikelle entiselle” ja ”ei kaikelle uudelle”. Kuitenkin, ortodoksisessakin kirkossa muutosvastarintaisuus tuntuu olevan välillä suoranainen tavaramerkki.

Terve uskonto ei voi kääntää selkäänsä tämän ajan haasteille. Tämä ei tarkoita oikeasta uskosta luopumista, vaan kirkon elävän tradition esilletuomista uusin keinoin. Tämä taas tapahtuu niin, että tiedetään ja kunnioitetaan sitä opillista ja raamatullista perustaa, jonka varassa koko kristillinen usko lepää. Paikallaan oleminen on käytännössä sama asia kuin kuolema, sillä uskonmukaisessa elämässä täytyy aina olla liikettä ja uudistumiskykyä. Löydämme biologiasta hyvän esimerkin, sillä solujenkin täytyy uudistua jatkuvasti. Mikäli solut eivät uusiutuisi, niin siitä seuraisi väistämättä kuolema. Solutkaan eivät kuitenkaan ole täysin immuuneja ulkopuolisille ärsykkeille. Esimerkiksi karsinogeenit voivat aiheuttaa epätoivottuja solumuutoksia (eli syöpää), jonka seuraukset ovat äärimmäisen epätoivottuja.

Onko terve uskonto sitten kultaisella keskitiellä kulkemista? Uskoa ja siihen liittyvää totuutta tulisi varjella, mutta samanaikaisesti yhteisö ei voi muuttua täysin sulkeutuneeksi. Eräs harhakuvitelma on se, että kirkko eristäytyy tämän maailman menosta, vaikka todellisuudessa sen päämääränä on tuoda Jumalan kirkkaus julki tässä maailmassa. Kyse on siis aivan muusta kuin eristäytymisestä. Tämä asettaa kuitenkin kirkon toiminnalle tietyt ehdot. Jumalan valtakunnan kirkkautta tulee tuoda esille aina Tradition hengessä, mutta samanaikaisesti keinoja täytyy muuttaa, jotta nykyihminen voi parhaalla mahdollisella tavalla vastaanottaa. Hyvänä esimerkkinä on jumalanpalveluksissa käytetty kieli. Tekstien sisältöä ei tule muuttaa, mutta kieltä tulee pystyä uudistamaan. Sisällön muuttaminen turmelisi sanoman, mutta kielen uudistamatta jättäminen taas ajan myötä turmelisi sen ymmärrettävyyden.

Mustavalkoinen ajattelu on ominaista monelle ihmiselle ja itsessään se ei ole vielä ongelmallista. Äärimmäisyyteen viety mustavalkoinen ajattelu taas on fundamentalismia, joka estää kaiken uskon liittyvän kehityksen, niin hyvän kuin huonon. Kristuksen aikana fariseukset ja lainopettajat edustivat tuota äärimmäisyyteen vietyä uskoa. Sapatin viettäminen on todellakin varoittava esimerkki siitä, kuinka ihmisten hyvinvointiin liittyvä sääntö muuttui kahleeksi, joka monessa tilanteessa toimi suoranaisena esteenä hyvinvoinnille. Sapatin tarkoituksena on taata ihmiselle edes yksi päivä viikossa, jolloin hänen ei tarvitse rasittaa itseään. Sapatista luotiin kuitenkin lopulta todellinen sääntöviidakko, jossa ihmisen hyvinvoinnista tuli lopulta sivuseikka. Kristus paransi monia sairaita sapattina. Hän pyrki perustelemaan tekonsa ja sapatin perimmäisen merkityksen. Valitettavasti fariseuksilla ja lainopettajilla ei ollut halua muuttaa omia käsityksiään asiasta. Heiltä puuttui siis kyky ajatella luovasti ja nähdä asiaa laajemman kokonaisuuden kannalta.

Mustavalkoista ajattelua (osa 3)

2011-05-17T22:52:00.003+03:00

Tästä pääsemmekin itse asian ytimeen ja fundamentalismin perusongelmaan. Yksilö itsessään ei useinkaan aiheuta ongelmia, vaan niitä luovat enemmänkin yhteisöt ja niissä toimivat johtajat. Tässä kaikessa tulee esille oikeastaan järjestelmän ja niissä toimivien johtajien vastuu. Sanalla ”järjestelmä” voidaan tarkoittaa esimerkiksi uskonnollista yhteisöä, poliittista puoluetta tai jotakin muuta ryhmää, joka voi ruokkia ja muokata ihmisen näkemyksiä ja taipumuksia haluttuun suuntaan. Tämän epäterveen asenteen ruokkiminen alkaa oikeastaan tavanomaiselle itsekorostuksella, jossa ”meidän kerho on tässä asiassa oikeassa”. Uskonnollisessa toiminnassa tämän voi kääntää lausahdukseksi ”meidän avulla pelastut”. Tämä ei itsessään ole vielä niin huonoa tai tavatonta, sillä kyllähän kuka tahansa haluaa uskoa siihen, että pelastuksen mahdollisuudet kasvavat juuri siinä kirkossa tai uskonnollisessa yhteisössä, johon itse kuuluu. Edellä mainittu lausahdus muuttuukin oikeastaan epäterveeksi vasta silloin kun siihen lisätään sana ”vain”, jolloin tuon yhteisön motto kuuluu: ”vain meidän avulla pelastut”.

Stereotypioiden luominen alkaa ME vastaan MUUT asenteen luomisella. Tätä asennetta voimistetaan entisestään sillä, että yhteisössä tiedotus asioiden käsittely muuttuu hyvin valikoivaksi ja kontrolloiduksi. Omalta kannalta epäedullisia asioita ei yksinkertaisesti käsitellä ja ne lakaistaan hyvin nopeasti maton alle. Kritiikkiä antavat tahot (niin yhteisön sisällä kuin ulkopuolella) torjutaan. Omaa järjestelmää horjuttavat tekivät koetaan uhkana ja niitä vastaan taistellaan. Eräänä keinona on tehdä kaikesta todellakin mustavalkoista, jolloin ei ole olemassa kuin hyviä ja pahoja. Ihmisten on tässä järjestelmässä helppo tehdä ratkaisuja, kun vaihtoehtoja ei ole kuin kaksi. Tällainen palikkamalli ja siihen liittyvä lähestymistapa ei kuitenkaan ole kovin hedelmällinen silloin kun käsillä oleva ongelma on monimutkaisempi. Samoin kaikki ihmiset eivät hyväksy tuota palikkamallia, jolloin he joko esittävät eriävän mielipiteen tai lähtevät (tai ajetaan) pois yhteisöstä.

Fundamentalistisessa yhteisössä toimii yhdenmukaisuusjärjestelmä, jossa kukaan ei voi marssia eri tahtiin. Tismalleen samalla tavoin ajattelevat ihmiset luovat kylläkin suuren massan, joka pystyy toimimaan hyvin pilkuntarkasti. Tämä jättää kuitenkin hyvin vähän liikkumatilaa yksilölliselle luovalle ajattelulle, jonka monet ihmiset kuitenkin omaavat. Ihmiset ovat erilaisia ja olisi käytännössä sulaa hulluutta kuvitella, että kaikki ihmiset voitaisiin mahduttaa tietynlaisen muotin sisään. Yhteisöä voidaan rakentaa sillä tavoin, että kyetään hyödyntämään ihmisten erilaisuus. Tällöin erilaisuus todellakin on rikkaus.

Mustavalkoista ajattelua (osa 2)

2011-05-13T21:29:00.004+03:00

Psykologiselta näkökulmasta katsottuna ihmisillä on hyvin erilaisia kykyjä käsitellä vastaan tulevia asioita. Tästä aiheesta hyvänä esimerkkinä voidaan käyttää kuvia, jotka esittävät useampaa eri asiaa. Kenties yksi tunnetuimmista kuvista on malja, joka samanaikaisesti esittää myös kaksia kasvoja. Ihminen erottaa kuvasta joko maljan tai kasvot, mutta näitä kahta kuvaa ei voi havaita samanaikaisesti. Toisen kuvan erottaminen voi käydä nopeasti tai sitten huomattavasti hitaammin ja jotkut eivät välttämättä näe kuin yhden kuvan.

Geometriassa yksi tunnetuimmista malleista on Neckerin kuutio, jonka voi nähdä eri tavoin moniulotteisena. Tämän tyylisiä piilokuvia on tietenkin olemassa lukematon määrä.

Näiden kuvaesimerkkien on tarkoitus havainnollistaa se, että joku ihminen näkee jotkin asiat hyvin yksipuolisesti. Toinen taas kykenee pinnistelemällä ja aivoja rasittamalla erottamaan asiasta toisenkin näkökulman. Kolmas henkilö saattaa taas seikkailla todellisessa näkökantojen viidakossa ja hänellä on kyky muodostaa niistä myös selkeä kokonaiskuva. Valitettavasti kokonaisuuden hahmottaminen ei ole niin helppoa. Kysymys ei ole edes luontaisesta taidosta, vaan enemmänkin viitsimisestä. Ihminen mieluusti menee sieltä, josta aita on matalin, jolloin aivoja ei tarvitse turhaan rasittaa. Tiettyyn näkökantaan lukkiutuminen ”säästää” käytännössä aivoja.

Psykologian kannalta fundamentalisti on siis usein ihminen, joka tarkastelee asioita puhtaasti yhdellä tavalla. Häneltä puuttuu kyky tarkastella asioita toisen näkökulmasta ja asettua pohtimaan, että ”miltä tuosta toisesta ihmisestä mahtaa nyt tuntua”? Julkisuudessa vastakkain väittelyyn asettuneet henkilöt eivät useinkaan ole fundamentalisti ja luovasti ajatteleva ihminen, vaan kaksi ihmistä, jotka kummatkin tarkastelevat asioita yksipuolisesti. Toinen kenties enemmän yksilön kannalta ja toinen enemmän sosiaaliselta kannalta. Kummallakaan ei välttämättä ole kykyä erottaa asioita kokonaisuuden kannalta. Tällaiset väittelyt jäävätkin usein hyvin hedelmättömiksi, koska kumpikaan osapuoli ei useinkaan kykene tai vaivaudu tutkimaan asiaa laajemmin.

Mediassa käydään aika ajoin kuumia väittelyitä. Onko niiden tarkoituksena oikeasti luoda rakentavaa keskustelua ja tätä kautta parantaa maailmaa? Vai onko kyse sittenkin viihteestä, jossa omiin poteroihinsa kaivautuneet henkilöt provosoivat toisiaan parhaan kykynsä mukaan? Ainakin internetin keskustelupalstat näyttävät useimmiten olevan näitä sotatantereita, joissa rakentavan keskustelun sijaan ainut päämäärä on ensin nolata ja lopulta käytännössä tuhota toinen osapuoli.

Mustavalkoista ajattelua (osa 1)

2011-05-11T18:17:00.004+03:00

Sanalla ”fundamentalisti” voidaan hieman yleistäen viitata ihmiseen, joka pyrkii noudattamaan kirjaimellisesti pyhiä kirjoituksia tai osia niistä ja pitää niitä erehtymättömänä auktoriteettina omassa uskonelämässään. Kristillisten ihanteiden kannalta on hyvin vaikea ryhtyä kumoamaan sitä, etteikö esimerkiksi Raamatun noudattamisesta olisi ihmisille hyötyä. Monien pyhien ihmisten erityisenä hyveenä pidetty heidän kuuliaisuuttaan pyhiä kirjoituksia kohtaan.

Nykypäivänä fundamentalisti on rinnastettavissa melkeinpä kirosanaan. Sillä tarkoitetaan ahdasmielistä pilkunviilaajaa, jolta käytännössä puuttuu lähimmäisenrakkaus. Fundamentalisti on siinä valossa kaiken luovan ja järkevän toiminnan vastustaja, joka omalla toiminnallaan pyrkii tuhomaan vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan. Edellä mainittu kuulostaa hieman kärjistetyltä, mutta lopulta tässä kaikessa on pitkälti kysymys juuri kärjistämisestä.

Sanaa fundamentalisti voidaan tutkia vielä paljon laajemmassa mielessä. Tällöin sitä ei enää tarvitse rajata kristinuskon piiriin, vaan sillä tarkoitetaan henkilöä, joka pitää omaa ryhmäänsä ja sen näkemyksiä täysin erehtymättöminä. Voimme puhua siis fundamentalismista, joka liittyy esimerkiksi marxismiin, feminismiin tai liberalismiin.

Jos joku ihminen kaikesta huolimatta kieltää kaikki kytkökset fundamentalismiin, niin se ei tarkoita sitä etteikö hän kuitenkin voisi omassa toiminnassaan ajatella hyvin mustavalkoisesti. Julkisuudessa äärimmäiseksi toisia tuomitsevat ihmiset omaavat kuitenkin itse hyvin äärimmäisiä ajatuksia, jonka vuoksi yhteentörmäykset ovat yleensä voimakkaita. Käytännössä taistelun osapuolia ja niiden mielipiteitä ei voi jakaa oikeisiin tai vääriin, vaan kyse on ihmisryhmistä, jotka tarkastelevat heitä lähellä olevaa aihetta puhtaasti omista lähtökohdistaan.

Mutta millaiset ihmiset sitten ovat herkempiä ajattelemaan asioita mustavalkoisesti? Ovatko nämä ajatukset syntyneet pitkän harkinnan tuloksena, vai onko kysymys jostain aivan muusta?

Englannissa tehtiin hiljattain tutkimus[1], jossa aivokuvauksissa todettiin selviä eroja (poliittisten) konservatiivien ja liberaalien välillä. Käytännössä näiden kuvien perusteella pystyttiin siis päättelemään (ei tietenkään 100%:n varmuudella), että onko kyseessä konservatiivi vai liberaali henkilö. Konservatiiveilla aivoissa oleva mantelitumake oli suurempi. Mantelitumake taas vaikuttaa ihmiseen tunteisiin kuten esimerkiksi vihaan, pelkoihin ja niiden muistamiseen. Vaikka kyseessä on tutkimus joka liittyi ihmisten poliittisiin näkökantoihin, niin ei liene liian rohkeata yhdistää näitä tuloksia myös uskonnolliseen maailmaan.

Koska edellä mainitussa tutkimuksessa kohderyhmä koostui pelkästään aikuisista henkilöistä, niin lopullisia johtopäätöksiä ei voida vetää vielä siitä, että ovatko ihmiset jo syntyneet sellaisiksi, että he omaavat helpommin tietynlaisen arvomaailman. Tämä kysymys on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen, sillä ”tällaiseksi Luoja minut loi” – kommentteja on kuultu paljonkin eri dialogeissa. Harvemmin kuitenkaan konservatiivin tai fundamentalistin suusta!

[1] http://www.ucl.ac.uk/news/news-articles/1012/10122301

Mirhantuojien sunnuntaina

2011-05-08T12:54:00.003+03:00

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Vietämme tänään Mirhantuojien ja Joosef Arimatialaisen muistoa. Päivän evankeliumiluku palauttaa meidät ensin ylösnousemusta edeltäviin tapahtumiin. Joosef Arimatialainen oli arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka oli aiemmin hyvin varoen ja huomaamattomasti seurannut Kristusta. Hän ei ollut uskaltanut tehdä tätä julkisesti, koska juutalaisten neuvosto oli avoimesti tuominnut Kristuksen. Oikeastaan on suuri ihme, että juuri hän kykeni keräämään tarpeeksi rohkeutta pyytääkseen Kristuksen ruumista. Olisi voinut kuvitella, että kukaan näistä lannistetuista ja pettyneistä Kristuksen seuraajista ei olisi nähnyt vaivaa ja ottanut mitään riskiä enää siinä vaiheessa, kun heidän opettajansa oli jo kuollut.

Joosef ei kuitenkaan halunnut, että Kristuksen ruumis oli viskottu johonkin joukkohautaan pahantekijöiden kanssa. Tämän vuoksi hän pyysi Pilatukselta lupaa saada haudata Kristuksen omaan erilliseen hautaan, joka oli kallioon hakattu. Tässä toteutuvat profeetta Jesajan sanat: ”Hänet oli määrä haudata jumalattomien joukkoon. Rikkaan haudassa hän sai leposijansa.” (Jes. 53:9)

Tämän jälkeen evankeliumin tapahtumat siirtävät meidät varhaiseen sapatinjälkeiseen aamuun, jolloin Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome olivat matkalla Kristuksen haudalle. Kristuksen hautaaminen oli tapahtunut sapatin vuoksi niin nopeasti, että näillä naisilla ei ollut mahdollisuutta toteuttaa hautaamista ja tuoksuöljyillä voitelemista kaikessa rauhassa. Nyt kun sapatti oli päättynyt, niin nämä mirhantuojat aikoivat tehdä tämän viimeisen rakkaudenosoituksen opettajaansa kohtaan.

Vasta matkalla he alkoivat pohtia sitä, että kuka vierittäisi kiven hautakammion suulta. Tämän suuren esteen he olivat jättäneet kokonaan huomioimatta lähtiessään haudalle. Mutta haudalle tultuaan he huomasivat kiven olevan siirretty pois. Sisällä haudassa he kohtasivat näyn, jossa enkeli ilmoitti heille, että heidän oli tarpeetonta etsiä elävää paikasta, joka oli tarkoitettu kuolleelle. Kristus on noussut kuolleista!

Evankeliumissa mainitaan, että naiset lähtivät järkyttyneenä pois paikalta ja he eivät uskaltaneet kertoa tästä kenellekään. Tämä on varmasti ollutkin ensimmäinen reaktio mitä ihmisille tapahtuu, kun jotain täysin käsittämätöntä on tapahtunut. Sanat eivät riitä kuvaamaan mitään. Monille ihmisille on tapahtunut tänäkin päivänä käsittämättömiä ihmeitä. He eivät ole kuitenkaan pitäneet näistä tapahtumista suurta meteliä.

Tiedämme kuitenkin varsin hyvin sen, että sanoma Kristuksen ylösnousemisesta saavutti kuitenkin opetuslapset. Nämä mirhantuojat varmasti kertoivat oman kokemuksensa siinä vaiheessa, kun olivat toipuneet ensijärkytyksestä. Valitettavasti heitä ei uskottu. Muistammehan myöskin ne kaksi opetuslasta, jotka olivat matkalla Emmaukseen. Hekin palasivat välittömästi takaisin kertomaan muille opetuslapsille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta ja heitäkään ei uskottu. Vasta Kristuksen ilmestyminen jäljellä oleville opetuslapsille sai heidät lopulta uskomaan.

Mitä tämä kaikki sitten opettaa meille?
Tämän evankeliumiluvun keskeisenä opetuksena on tietysti julistaa ylösnoussutta Kristusta. Samaan aikaan se antaa kunnian niille, jotka tuona epätoivon ja surun valtaamana hetkenä eivät jääneet neljän seinän sisään suremaan, vaan he sen sijaan toimivat.

Kristuksen uskolliset ja voimakkaat opetuslapset olivat opettajansa vangitsemisen myötä vetäytyneet muualle. Heillä ei sittenkään ollut kuuliaisuutta ja rohkeutta seurata Kristusta siinä tilanteessa loppuun asti. Opetuslapsista voimakkain, eli Pietari oli kolmesti kieltänyt edes tuntevansa Jeesusta. Hän oli sillä hetkellä kieltänyt olevansa Kristuksen opetuslapsi ja seuraaja. Hän oli erottautunut tuosta joukosta, aivan kuten Tuhlaajapoika oli hyljännyt isänsä kodin ja oman perheen. Ei ihme, että Pietari poistui paikalta itkien katkerasti, sillä hän uskoi tulleensa erotetuksi tuosta joukosta lopullisesti.

Enkelin naisille julistamassa ilosanomasta käy ilmi kuitenkin lohdutuksen sana juuri Pietarille: ”Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille—” Tämän sanoman myötä Pietari ei jätetty ulkopuolelle, vaan hän pääsi osalliseksi tästä ilosanomasta muiden opetuslasten tavoin.

Mirhantuojanaiset antavat meille rohkaisevan esikuvan siitä, että meillä jokaisella tulisi olla rohkeutta ja toivoa. Rohkeutta siinä, että toimimme vakauksemme mukaan, vaikka meidän asemamme muiden silmissä ei olisikaan mitenkään arvostettu.
Toivoa meillä taas tulisi olla siinä, että me lähdemme noiden naisten tavoin kulkemaan, vaikka emme tiedä, että kuka vierittäisi pois ne esteet, joita on asetettu meidän ja Kristuksen väliin.

Tämän päivän mirhantuojien muisto sopii osuvasti myös siihen, että vietämme tänään äitienpäivää. Jos me pohdimme sitä, että ketkä vastaavat monesti kodin uskonnollisesta kasvatuksesta, niin usein on nimenomaan äitien harteilla. He välittävät eteenpäin sitä samaa hyvää sanomaa, jonka mirhantuojat ensimmäisenä saivat kuulla Kristuksen haudalla.

Yhtä lailla on todettava, että seurakunnan perustoiminnassa naiset ja heidän joukossaan tietysti monet äidit ovat olleet voimallisesti mukana. Me löydämme kirkon historiasta monia aikakausia, jolloin kirkko on toiminut näiden Kristukselle uskollisten rukousten varassa. Tästä hyvänä esimerkkinä Neuvostoliiton uskonnonvastainen aikakausi, jolloin hyvin harvoilla oli rohkeutta astua kirkkoon sisälle. Näistä harvoista suurin osa oli naisia, joiden rohkeutta eivät viranomaiset voineet lannistaa. He lähtivät rohkeasti kohti kirkkoa ja Kristusta, vaikka heillä sillä hetkellä ollutkaan varmuutta, että kuka siirtäisi mahdolliset esteet pois heidän ja Kristuksen välistä.

Tänäkin päivänä Kristusta ja lähimmäisiä palvelevat nimenomaan monet naiset. Ja monesti me pidämme tätä kaikkea niin itsestäänselvyytenä, että unohdamme kiittää heitä kaikesta siitä hyvästä mitä he tekevät seurakunnan hyväksi. Näiden mirhankantajien muistojuhla ei ole pelkästään heidän muistamistaan, vaan siinä heijastuu kiitos kaikkia niitä kohtaan, jotka rohkeasti ja uskollisesti jaksavat palvella Kristusta ja lähimmäisiä.

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

Vanha kirjoitus kritiikistä

2011-05-06T14:08:00.002+03:00

Kristus nousi kuolleista!

Koska en nyt juuri ehdi kirjoittamaan mitään tähdellistä, niin tarjoan teille blogikirjoituksen parin vuoden takaa:

http://andreinajatuksia.blogspot.com/2009/05/saisinko-kritiikkia.html

Yhden miehen tappaminen ei palauta pilvenpiirtäjiä pystyyn

2011-05-03T12:18:00.005+03:00

Olen hämmentyneenä seurannut uutisia Osama bin Ladenin kuolemasta. Miestä on tietysti etsitty jo vuosia, joten hänen löytyminen ja surmaaminen ei nyt ollut mitenkään täydellinen yllätys.

Kenties minua enemmän häiritsivät ne karnevaalikuvat New Yorkista, jossa ihmiset pomppivat riemusta tasajalkaa. Heidän silmissään oikeus ainakin jossain mielessä on nyt tapahtunut, kun tuo pahamainen terroristi teloitettiin omassa kodissaan. Kaiken kukkuraksi tästä ollaan jo kohta tekemässä elokuvaakin. (linkki) Tämä kaikki tuntuu hyvin käsittämättömältä.

Minulla ei ole omakohtaisesta kokemusta siitä, että miltä tuntuu olla terrorismin uhri. Esimerkiksi läheisensä menettäminen WTC-iskussa tai siellä lähistöllä oleminen tuona surullisen kuuluisanana päivänä on ollut varmasti äärimmäisen traumaattinen kokemus.

Mutta voiko ihminen riemuita siitä, että toinen ihminen tapetaan?
Kuolemanrangaistukselle haetaan oikeutuksia mitä moninaisemmilla tavoilla. Mielestäni se on kuitenkin asia, mitä ei pitäisi yksinkertaisesti toteuttaa.

Jos tappamisen hyvityskeinona käytetään tappamista, niin eivätkö kummatakin seiso lopulta silloin samalla rivillä?

Mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä on mahdotonta sanoa. Vaikea kuvitella, että maailmanrauhakaan olisi yhtään sen lähempänä.

Romahtaneet pilvenpiirtäjät eivät nouse pystyyn, eivätkä surmatut palaa takaisin henkiin, vaikka kaikki maailman bin Ladenit tapettaisiin. Kuvista päätellen monille tuli kuitenkin hyvä mieli ja monen mielestä oikeus on nyt tapahtunut.

Jostain kumman syystä minua ei kuitenkaan hymyilytä nyt yhtään.