KUVA: Anna Verikov

Ajatuksia laidasta laitaan, mutta monesti liittyen jollain tavalla ortodoksisuuteen. Olen ortodoksi ja pappi, mutta en kirjoita siinä ominaisuudessa, että mielipiteeni edustaisivat ortodoksisen kirkon virallista kantaa. (Toistaalta en ole omasta mielestäni myöskään kirjoittanut mitään sellaista, joka olisi jotenkin kirkon opetuksen vastaista.)
Kenties on parempi vain todeta, että tässä eräs Andrei vuodattaa ajatuksiaan kirjalliseen muotoon toisten ihmisten luettavaksi.

Olkaa hyvä!

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Nöyryydestä

Paaston aikana on erityisesti syytä pohtia käsitettä nöyryys. Se on hyve, jota pyydämme myös Efraim Syyrialaisen paastorukouksessa lukuisia kertoja tämänkin paaston aikana. Vaarana kuitenkin on turtua tähän käsitteeseen, aivan kuten voimme turtua moniin muihinkin rukousten sanoihin, joita kuulemme usein. Tällainen liturgisiin teksteihin puutuminen voi tapahtua hyvinkin huomaamattomasti.
Mutta mitä onkaan nöyryys? Varmasti näin päällisin puolin ymmärrämme, että mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä suurempi kysymys onkin, että miten minä voin toteuttaa sitä omassa elämässäni?
Kenties näin aluksi on syytä muistaa, että nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. Vaikka kristityn ihmisen tuleekin kaikessa olla nöyrä, niin se ei tarkoita sitä, että hän ei voisi puuttua niihin tilanteisiin, jotka vaativat meiltä toimintaa. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden kohdatessa meillä tulisi olla kyky avata suumme tai ryhtyä toimimaan. Tuo epäoikeudenmukaisuus voi kohdistua toiseen ihmiseen, ihmisryhmään tai sitten meihin itseemme. Joka tapauksessa meidän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse olla toisten ihmisten “ovimattoina”. Nöyryys kristinuskon perushyveenä ei tarkoita sitä, ettemmekö saisi puhua tai tehdä mitään. Toki asioihin puuttuminen edellyttää meiltä aina tahdikkuutta ja asiallista käytöstä. Pelkässä palautteen antamisessa meidän tulee pohtia, että missä, milloin, miten, millä sanoilla tuon palautteen annamme.
Eli ymmärrämme sen, että kristillinen nöyryys ei tarkoita samaa kuin toimettomuus tai sitä, että kaikki vastaantulevat asiat hyväksytään  automaattisesti. Oma lukunsa on sitten kuuliaisuus, joka kuitenkin monesti kulkee käsi kädessä nöyryyden kanssa. Kuuliaisuus liittyy erityisesti luostarielämään, mutta esimerkiksi myös tiettyihin seurakunnallisiin palvelutehtäviin.
Mutta mihin me tarvitsemme nöyryyttä?
Nöyryys on tärkein apuväline siinä, että meillä omassa hengellisessä elämässä pysyy jalat maassa. Jos ajattelemme erityisesti suurta paastoa, niin siinähän heti ensimmäisellä viikolla luetaan pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni, joka Raamatun esimerkein muistuttaa meitä niistä lukuisista synneistä joihin me lankeamme; ja toisaalta niistä pyhistä ihmisistä, joiden esimerkkiä meidän tulisi seurata. Katumuskanonin tarkoitus on todellakin saada meidät nöyrtymään ja muistamaan sen, että olemme kaukana täydellisyydestä. Jos ihmisessä ei ole nöyryyttä, niin silloin hän ei enää halua yrittää kehittyä, eikä hän myöskään silloin kykene katumukseen.
Katumukseen liittyy olennaisesti anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Nöyryyden puuttuminen tekee ihmisestä sellaisen, että hänen on käytännössä mahdotonta pyytää anteeksi tai myöskään antaa anteeksi. Nöyryyden puute saa ihmisen kuvittelemaan että hän on kaikessa täydellinen ja silloin hänen on käytännössä mahdotonta pyytää tai antaa täydestä sydämestään anteeksi.
Mutta miten sitten kunnostautuisimme? On hyvin vaikea lähteä muuttumaan omaa elämää, jos ainut ohje on “muutu nöyräksi”. Jo muutama edellä oleva esimerkki kertoo sen, että nöyryys vaikuttaa tavallaan kaikkiin hyveisiin. Pystyisimmekö muka yhdessä yössä muuttumaan täydellisesti?
Se ei varmasti ole mahdollista. Hengellinen kasvaminen ja sitä myötä myös nöyrtyminen tapahtuvat lähes poikkeuksetta vasta vuosien saatossa. Mutta melkein jokaisessa elämäntilanteessa meillä on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa tai olla toteuttamatta nöyryyttä.Voimme ottaa muutamia esimerkkejä siitä, miten nöyryys vaikuttaa:
  • Kuinka helppoa meidän onkaan ajatella, että vähäinen paasto ja rukouselämä riittää minulle. Ajattelemme olevamme jo hengellisesti tarpeeksi hyviä, että voimme jättää paaston ja jumalanpalvelukset väliin.  Eikö kuitenkin juuri nöyryys ja sen tuoma käsitys omasta riittämättömyydestä kannusta meitä yrittämään enemmän. Nöyryys saa meidät hengellisesti ahkeriksi ja näin taistelemme samalla laiskuutta vastaan.
  • Kuinka helppo meidän onkaan tuomita toinen ihminen. Etsiä hänestä kaikkia mahdollisia vikoja ja pitää häntä meitä itseämme huonompana. Mutta eikö juuri nöyryys auta meitä näkemään toinen ihminen aivan uudessa valossa. Ja vaikka tuo toinen ihminen toimisikin jopa suoranaisesti meitä vastaan, niin kiroamisen sijaan osaisimmekin rukoilla hänen puolestaan. Nöyryyden avulla vahvistamme rakkautta toista ihmistä kohtaan ja samalla taistelemme katkeruutta vastaan.
  • Kuinka helppoa meidän on haalia itsellemme kaikkea tarpeetonta maallista ja pitää näistä asioista kiinni viimeiseen asti. Mutta eikö juuri nöyryys ole se, joka muistuttaa siitä, että mikä on minulle riittävää ja mikä taas täysin tarpeetonta?  Nöyryyden avulla vahvistamme kohtuullista elämää ja puhdasta elämää ja taistelemme esimerkiksi vatsanpalvontaa ja rahanhimoa vastaan.


Kuten huomaamme, niin nöyryys kytkeytyy kaikkiin hyveisiin. Ei ihme, että Kirkon pyhät opettajat ovat antaneet nöyryydelle niin suuren painoarvon ja miksi siitä muistutetaan niin usein. Sana nöyryys saattaa sanana kuitenkin muuttua vain etäiseksi hyvettä kuvaavaksi sanaksi, jota kohti me tavalliset ihmiset emme kykene kulkemaan. Jokaisella rukouksen sanalla on kuitenkin merkityksensä. Kun siis Efraim Syyrialaisen rukouksessa pyydämme Jumalalta nöyryyttä, niin pohtikaamme samalla, miten minä jokaisessa elämäntilanteessa voisin itse edesauttaa siinä, että Jumala tätä hyveen armolahjaa voisi minussa vahvistaa.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Paaston avulla tämän maailman himoja vastaan

Miten kristillistä paastoa voisi kuvata lyhyesti? Kenties voimme sanoa, että paaston tarkoituksena on saattaa elämässämme olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Paasto on taistelua maallistumista vastaan.
Mutta mitä sitten on tuo maallistuminen?

Tässä kohden on hyvä tarkastella sitä, että mitä tarkoitetaan sillä maailmalla, johon Kristus monissa kohdin viittaa kielteisessä sävyssä. Esimerkiksi jäähyväisrukouksessaan Kristus sanoo seuraavasti: “Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. - -  Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu”. (Joh. 17: 9,14). Eli maailmalla ei tässä yhteydessä tarkoiteta maailmaa luomakuntana, sillä Jumala luodessaan maailmaan näki, että se on hyvä. Maailmalla tarkoitetaan tässä kohden sitä ihmisten luomaa elämänjärjestystä, joka haluaa elää itseriittoisesti ja omia himojaan seuraten. Lyhyesti voisi sanoa, että “tämä maailma” tarkoittaa sellaista elämää, jossa Jumala on jätetty kaiken ulkopuolelle. Tässä valossa sana “maallistuminen” tarkoittaa sitä, että ihmiset pyrkivät joko tietoisesti tai joskus tietämättään elämään sellaista elämää, jossa ei ole Jumalaa ja jota ohjaavat itsekkäät himot. Hyvin harva ihminen olisi kuitenkaan valmis myöntämään, että omaa elämää ohjaavat himot. Mutta pohjimmiltaan tästä on kysymys.

Yksinkertaisimillaan kyse voi olla ruuanhimosta, joka ylittää sen mikä on ihmiselle tarpeellista. Herran rukouksessa Jumalalta pyydetään “jokapäiväistä leipää”, jonka osuvampi käännös voisi olla nimenomaan “elämälle tarpeellista leipää”. Mikä on kohtuullista ja tarpeellista ja mikä taas on turhaa? Eikö juuri himo aja meitä kasaamaan ostoskärryt täyteen sellaista mikä ei kuitenkaan ole tarpeellista? Ruokapaasto nähdään lähtökohtana koko paastolle, sillä se on kaikkein arkipäiväisin ja helpoin asia, missä ihminen monesti seuraa omia himojaan. Tämä maailma yrittää parhaansa mukaan yllyttää meitä kuluttamaan yli omien tarpeiden. Lähes kaikki vastaantulevat mainokset eivät pidä sisällään asioita, jotka ovat meille ehdottoman välttämättömiä, vaan lähes aina ne ovat juuri kaikkea sellaista, mikä on lopulta ylenpalttista.

Eivätkö himot aja ihmistä myöskin loukkaamaan lähimmäisiään? Eikö juuri kunnian- ja vallanhimo aja meitä panettelemaan toista ihmistä? Eikö juuri vallanhimo ole sitä, mikä yhä uudestaan ja uudestaan aiheuttaa maailmassa sotia, terroritekoja ja levottomuuksia. Sen seurauksena luvuton joukko viattomia ihmisiä joutuu kärsimään.

Kunnian- ja vallanhimon vierellä kulkee rahanhimo. Kuinka helposti juuri rahanhimo ajaa ihmisen toimimaan avoimesti toista ihmistä vastaan. Rahasta taisteleminen voi tehdä hyvinkin vaatimattomasta ja nöyrästä ihmisestä suoranaisen hirviön, joka rahanhimossaan on valmis tuhoamaan toisen ihmisen. Kyse ei aina ole edes vieraasta ihmisestä, vaan monesti perintöriidat saavat lapset taistelemaan toinen toisiaan vastaan. Ja kuitenkin kyse on vain rahasta. Se on vain kaupanteon väline. Kuinka paljon sitä pitäisi olla, että sitä olisi riittävästi? Eikö juuri rahan ja omaisuuden himoitseminen ole asioita, jotka yltyvät aina vain pahemmaksi. Juuri tämän vuoksi vaatimattomien ja vähäosaisten oli helpompi seurata ja noudattaa Kristuksen opetusta, sillä heillä ei ollut tuota omaisuuden tuomaa taakkaa kannettavanaan? Rikkaus ja suuren omaisuuden omistaminen ei itsessään ole syntiä, mutta se todellakin voi tehdä pelastumisesta huomattavasti vaikeampaa, jos sitä käyttää ainoastaan omien himojen ruokkimiseen ja itsekkääseen elämään.

Maallistumisen kantavana voimana on himo. Jumalan tahdon mukainen elämä on juuri tuota taistelua himoja vastaan. Siksi monet haluavatkin kieltää Jumalan, sillä silloin himoja voi seurata huomattavasti vapaammin. Ja todellakin, sielunvihollinen ei myöskään vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat kieltäneet Jumalan tahdon ja seuraavat vain omia himojaan. Maallistunut elämä on todellakin vaivattomampaa ja helpompaa. Varjopuolena on se, että himoja seuratessaan ihminen kieltää myös todellisen rakkauden. Ja juuri rakkaus on se ainut asia, jonka me kannamme mukanamme tästä ajasta iankaikkisuuteen.
Maallistunut, omia himojaan seuraava ihminen haluaa kaiken juuri tässä ja nyt. Ja kunhan hän se on saanut, niin silloin toteutuvat myös Kristuksen vuorisaarnassaan esille tuomat sanat: “Totisesti, he ovat jo palkkansa saaneet”. Tämän maailman ihanteiden mukaan elänyt ihminen on saanut tässä jo kaiken haluamansa. Mitään palkkaa tai aarretta ei ole silloin enää luvassa iankaikkisuudessa. Onko se todellakin sen arvoista?

Paasto on aikaa, jonka on tarkoitus herättää meidät. Se ei ole lopulta tavallisuudesta poikkeavaa aikaa, vaan sen on tarkoitus muistuttaa siitä, että millaista kristityn elämän tulisi olla koko ajan. Siksi paasto on meille aina loistava mahdollisuus. - Mahdollisuus palata siihen elämään, jossa me noudatamme Jumalan tahtoa ja jätämme taaksemme sen mihin tämä maailma yrittää meitä vetää.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Katumuksen sakramentista



Katumuksen (synninpäästön) sakramentti on hyvin keskeisessä asemassa ortodoksisessa kirkossa. Vaikka me hyvin useassa eri tilanteessa tästä kuulemmekin ja osallistumme siitä, niin moni asia saattaa tästäkin huolimatta jäädä epäselväksi. Osallistuminen tähän sakramenttiin, eli mysteerioon ei saisi olla pelkkä mekaaninen suoritus, johon mennään pelkästään Suuren Paaston aikana. Kysymys on paljon suuremmasta ja merkittävämmästä asiasta.

Katumuksen sakramenttiin liittyy olennaisesti sana "mielenmuutos", joka kuvaa ehkä parhaiten tämän mysteerion luonnetta. Eräs koskettavimmista Kristuksen vertauksista liittyy juuri mielenmuutokseen.

Vertaus tuhlaajapojasta kertoo meille ihmisestä, joka haki sisältönsä elämäänsä kaikista maallisista asioista. Tuhlaajapoika kuvitteli, että tässä elämässä olevat riennot ja huvitukset ovat kaikki kaikessa. Hän kuvitteli, että mieli ja ruumis saa rauhan silloin, kun ympärillä on kaikkea, mitä rahalla vaan voi saada.

- Mutta kuinka väärässä tämä poika olikaan!
Kaikki nuo maalliset ylellisyydet ja huvitukset toivat vain hetkellisen onnen ja hyvinvoinnin tunteen. Jonkin ajan kuluttua kaikki tuo maallinen hävisi ympäriltä ja hän oli yksin. Nyt hän huomasi sen tosiasian, että kaikki täällä oleva on lopulta katoavaista.
Pohdittuaan kaikkea tätä poika huomasi, että hänen isänsä kodissa kaikki oli toisin: Siellä oli kaikkea, mitä hän elämässään tarvitsi. Niinpä hän päätti palata takaisin isänsä kotiin.

Tuo tuhlaajapojan päätös palata isänsä kotiin oli hänen mielenmuutoksensa. Tuo päätös hylätä vanha elämä, joka oli vienyt häntä koko ajan pois isästään ja palata takaisin isänsä luo oli tuon mielenmuutoksen tulos. Tämä mielenmuutos on katumuksen mysteerion ensimmäinen vaihe.
Ihmisellä täytyy olla halu pyrkiä parempaan. Hänen täytyy huomata, että se elämä, jota hän elää vie häntä itse asiassa pois Jumalasta. Se elämä, jota hän nyt elää, ei ole sellaista mitä hänen sielunsa halajaa. Ihmisen täytyy tajuta oma syntinen tilansa ja hänellä täytyy olla halu parantua. Se on katumuksen ensimmäinen askel.

Kaiken on lähdettävä liikkeelle ihmisestä itsestään. Mikään ulkoinen tekijä ei voi pakottaa meitä mielenmuutokseen. Meitä voidaan kannustaa tähän, mutta pakottaminen on mahdotonta. Ihmisellä on vapaa tahto ja ainoastaan vapaasta tahdosta syntyy mielenmuutos.

Sen vuoksi Kirkko ei voi pakottaa ketään katumukseen, vaan hänen on tultava itse, omasta tahdostaan sinne. Toisin sanoen, Kristus ei voi pakottaa meitä lähestymään Häntä, ellemme itse halua Hänen luokseen.

Kun ihmisessä on tapahtunut mielenmuutos niin hänen on seuraavaksi tuotava kaikki ne asiat Jumalan eteen, jotka ovat toimineet erottavana tekijänä. Nyt jos taas muistelemme vertausta tuhlaajapojasta, huomaamme, että vastassa ei ollut armoton, vaan armahtavainen isä. Näin on myös katumuksen mysteeriossa; vastassa ei ole armoton tuomari, vaan armahtavainen isä.

Jos emme missään vaiheessa halua katua tekojamme, niin silloin viimeisellä tuomiolla vastassa onkin tuo armoton tuomari, joka osoittaa meille sen, kuinka itsekkäitä olemme olleet. Viimeisellä tuomiolla ei ole enää kuitenkaan mahdollisuutta katumukseen. Sen vuoksi meidän tulisi tässä elämässä tajuta omat rikkomuksemme.

Meidän tulisi siis avoimin mielin lähestyä katumuksen mysteeriota ja tuoda rikkomuksemme Jumalan eteen. Tämän tapahtuman todistajana toimii pappi. Jossain mielessä papin ja syntinsä tunnustavan suhde on kuin lääkärillä ja potilaalla. Kaiken edellytyksenä on se, että ihminen tulee lääkäriin, koska hän haluaa parantua.
Jos hänellä ei ole kuitenkaan halua parantua tai hän ei millään sanoin osaa kuvata sairauttaan tai kipujaan, niin silloin ei lääkärikään pysty häntä auttamaan.

Sama tilanne on myös katumuksessa papin ja syntinsä tunnustavan välillä:
Ihminen ei voi vain tulla tähän tilanteeseen, jos hänellä ei ole mitään sanottavaa. Tai hän tulee katumukseen niin, ettei hän ole kokenut mielenmuutosta. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ihmisessä ei ole tapahtunut sitä varsinaista halua parannukseen.

Silloin tuo koko toimitus jää myös jossain mielessä vaillinaiseksi. Miten voi ihminen muuttaa elämänsuuntaansa, jos hän ei edes tajua olevansa menossa pois päin Jumalasta? 
- Miten joku voi parantua, jos hän ei tiedä olevansa sairas?

Papin ja syntinsä tunnustavan välille tulisi muodostua rippi-isä- ja lapsi suhde. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyritään käymään saman papin luona synnintunnustuksella. Jälleen kerran tätä suhdetta voidaan verrata lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen:

Kun käydään saman lääkärin luona, niin silloin sairaushistoria ja taustatiedot ovat jo entuudestaan lääkärille tuttuja ja hän voi samalla huomata onko potilaan kunto parantunut edellisestä kerrasta tai kenties huonontunut. Jotta tätä tilannetta pystytään seuramaan, niin tulisi käydä juuri saman lääkärin luona.

Totta kai, papitkin ovat ihmisiä ja kaikkien kanssa ei voi samalla tavoin tulla toimeen. Tai voidaan sanoa, että jonkun papin luona on luontevampaa käydä, kuin jonkun toisen. Siinä ei ole mitään outoa. Alussa onkin mahdollista käydä usean eri papin luona synnintunnustuksella ja tällä tavoin periaatteessa valita itselleen sopiva rippi-isä.

Ensin pitää papilta itseltään kysyä, että ottaako hän itselleen uuden rippilapsen.
Sopivaa rippi-isää etsiessä on kuitenkin hyvä ajatella asioita hieman papinkin kannalta. Jos on liian hyvä tuttu papin kanssa, niin hän ei kenties ole paras vaihtoehto rippi-isäksi. Kuten tiedämme, kaikki mitä synnintunnustuksessa käydään läpi kuuluu "rippisalaisuuden" piiriin. Näitä asioita pappi ei siis voi sanoa kenellekään.
- Ja kysymys ei ole pelkästään siitä, että pappi ei voi "sanoa" mitään kenellekään, vaan hän ei myöskään käytöksensä perusteella voi osoittaa tietävänsä jotain, josta hän on synnintunnustuksessa kuullut.
Jos pappi esimerkiksi ottaa läheisen ihmisen katumukseen, niin hän saattaa kuulla asioita toisesta henkilöstä, joka kuuluu myös tähän ystäväpiiriin. Myöhemmin pappi voi joutua tukalaan tilanteeseen, kun hän tietää jotain asioita, tai totuuden jostain asiasta, mutta hän ei kuitenkaan voi tätä millään tavalla osoittaa ulospäin.
Totta kai, näitä tilanteita voi syntyä muutoinkin ja papin on tiedettävä vastuunsa tältä osin, mutta lähipiirissä tämänkaltaisten tilanteiden mahdollisuus on huomattavasti suurempi.

Mitä synnintunnustuksessa sitten käydään läpi?
Ensimmäinen vaihe katumuksessa tapahtuu jo siinä, että ihminen kokee mielenmuutoksen. Tämän jälkeen hän tuo asiat Jumalan eteen. Aivan kuten Kristuksen vertauksen tuhlaajapoika palaa isänsä luokse myöntäen hänelle olleensa väärässä ja pyytäen tältä armahtavaisuutta. Samalla tavoin tuon mielenmuutoksen jälkeen tulee ihmisen tulla kirkkoon anoen anteeksiantamusta.

Ihmisen täytyy pystyä kertomaan kaikki ne asiat, jotka ovat etäännyttävät häntä Jumalasta. Kukaan ei ole synnitön ja joka päivä me teemme monia asioita jotka luetaan synniksi. Kaikkia syntejä me emme voi muistaa siinä tilanteessa kun tulemme papin luokse. Mutta jos ihminen on kokenut mielenmuutoksen, eli hän tajuaa syntinsä ja haluaa muuttaa elämänsuuntansa, niin nämä asiat hänen mielessään kyllä ovat ja nämä asiat on tuotava Jumalan eteen.

Papin tehtävä tässä tilanteessa ei ole ryhtyä siis kuulustelemaan, vaan ihmisen itse on pystyttävä sanomaan nämä asiat. Tietysti, voi olla vaikeaa ryhtyä purkamaan mielessä olevaa vyyhtiä, joten pappi voi tässä tilanteessa ottaa johdattelevan ja opastavan roolin.


Oleellista katumuksessa on, että aina kaikessa pitäydytään omissa teoissa. Suuri kiusaus synnintunnustuksessa on ryhtyä puhumaan muista ihmisistä ja siitä kuinka muut ovat tehneet vääryyttä meille, vaikka koko ajan tulisi huolehtia ainoastaan omista synneistä.
Epäoleellista onkin siis puhua toisten synneistä, koska tällöin me syyllistymme toisen tuomitsemiseen siinä tilanteessa, kun meidän tulisi olla jo luopunut kaikista omista pahoista ajatuksista.

Asioita ei myöskään tarvitse ryhtyä kertomaan liian yksityiskohtaisesti. Nimillä ei ole merkitystä ja asioita ei ole syytä kaikissa tilanteissa puida liian yksityiskohtaisesti. Totta kai on asioita ja ongelmatilanteita, joista haluamme puhua ja keskustella papin kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että papin kanssa voi keskustelle muulloinkin kuin ainoastaan synnintunnustilanteessa. Kun osallistumme katumuksen sakramenttiin, niin silloin tärkeimpänä ovat ne teot joita me Jumalan edessä kadumme.

Synti on sitä, että ihminen etääntyy Jumalasta. Vaikka kysymys on yhdestä ja samasta asiasta, niin olen jakanut sen kolmeen eri ryhmään:
1) Suhteemme Jumalaan on etäinen
- Ihmisen usko ja uskonvakaumus ei ole aina tasaisella pohjalla. Syntyy epäilyksiä ja joskus ihminen kyseenalaistaa tai kieltää Jumalan. Syitä voi olla monia, mutta esimerkiksi suuret vaikeudet elämässä saattavat saada ihmisen aluksi suhtautumaan kielteisesti Jumalaan.
- Toisaalta oma rukouselämämme voi olla hyvinkin vähäistä. Rukoilla tulisi mahdollisimman usein omien voimiemme ja kykyjen mukaan. Tämä koskee myös kirkossa käyntiä. Laiskuus ei oikeuta olemaan poissa kirkosta.

2) Suhteemme lähimmäisiin on rikkonainen
- Maailman helpoin asia on ajatella tai jopa puhua lähimmäisistämme pahaa. Tähän jokainen syyllistyy lähes päivittäin. Pahan ajattelemisen ja puhumisen lisäksi ihminen saattaa monin eri tavoin rikkoa suhteensa lähimmäisiin. Kateus, väheksyminen, ylpeily ovat tätä pahaa ajattelua, mutta myös himolliset ajatukset ja teot rikkovat normaalin suhteemme toiseen ihmiseen.
3) Luomme maallisia asioista itsellemme vääristyneen riippuvaissuusuhteen
- Ihminen on riippuvainen monista asioista; mutta kuinka moni asia on elämisen kannalta välttämätön ja mitä ihminen tarvitsee, jotta hänen sielunsa pelastuisi. Loppujen lopuksi turhat maalliset asiat voivat olla esteenä sielun pelastumiselle. Sen vuoksi tällaisten turhien asioitten ylenpalttinen käyttäminen estää ihmisen tien pelastukseen.

Turhia asioita on monenlaisia: alkoholi, rahapelit, erilaiset herkut, ylimääräiset vaatteet, televisio-ohjelmat, internetin käyttö,jne. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ihmisen käyttää kaikkea kohtuudelle; jos hän on riippuvaissuusuhteessa johonkin maalliseen, niin silloin hän samalla rakentaa muuria itsenä ja Jumalan väliin. Katumuksessa myös nämä asiat tulisi pystyä erittelemään.

Edellä mainitut kolme ryhmää ovat vain yksi keino luoda pohjaa siihen, mitä katumuksen sakramentissa käydään läpi. Jokainen mysteerio on omanlaisensa, eikä tiettyä kaavaa voi tässä suhteessa pitää itsestäänselvyytenä.

Kaikessa tässä on hyvä huomioida se, että katumus ei ole vain tilanne jossa luetellaan kaikki synnit, mitä on tehty, vaan kaikessa tulisi pyrkiä siihen, ettei niitä syntejä enää tehtäisi uudestaan. Sen vuoksi varsinaisen sakramentin ja synninpäästön jälkeenkin jokaisen tulisi tarkkailla itseään. Kun ihminen on tietoinen omista heikkouksistaan ja niistä asioista joihin hän niin helposti lankeaa, niin hän pystyy myös paremmin keskittämään omat voimavaransa siihen, että hän estää nämä teot jo siinä vaiheessa kun ne ovat vasta syntymässä ajatukseksi päähän.

Aina on olemassa se mahdollisuus, että ihminen sortuu samaan syntiin uudestaan. Tämä ei saisi olla itsestäänselvyys, vaan valitettava asia. Syntiin langettuaan ihminen ei saisi kuitenkaan jäädä rypemään itsesääliin ja omaan syntiseen tilaansa, vaan hänen on noustava sieltä uudestaan ylös.
Aivan kuten ristissä oleva vinopuu osoittaa sen, että ihmisen elämä ei voi olla tasapainoisessa tilassa pysyvästi, vaan se on aina joko ylös kohti Jumalaa kulkemista tai sitten hänestä loitontumista, eli syntiä. Ihmisen ruumis kaipaa säännöllistä peseytymistä. Samalla tavoin myös hänen sielunsa kaipaa säännöllistä pesua. Tämä "sielun peseytyminen" on sitä, että me osallistumme katumuksen sakramenttiin säännöllisesti.

Mikä sitten on sopiva väliaika käydä katumuksen sakramentissa?
- Lähtökohta on se, että ihminen osallistuu katumuksen sakramentista silloin, kun hän on kokenut ensin mielenmuutoksen. Eli ulkoisesti ketään ei voi pakottaa mielenmuutokseen, eikä siksi myöskään katumuksen sakramenttiin. Suosituksia Kirkko kuitenkin antaa. Erityisesti Suuren Paaston aika ja Joulupaasto ovat otollista aikaa mielenmuutokseen, mutta nämä ovat ikään kuin vähimmäisvaatimuksia. Oman rippi-isän kanssa olisi hyvä sopia siitä, kuinka usein katumuksen sakramenttiin osallistutaan.

Jos katsomme Venäjän kirkon käytäntöä, niin siellä katumuksen sakramenttiin osallistutaan aina ennen kuin osallistutaan Ehtoollisen sakramentista. Nämä kaksi sakramenttia ovat ikään kuin nivoutuneet yhteen. Ihminen osallistuu "puhtaalta pöydältä" Ehtoolliseen. Meillä Suomessa tätä käytäntöä ei kuitenkaan ole. Siinä on varmasti hyvät ja huonot puolensa. Ehtoolliseen osallistumista ei ole haluttu ehdollistaa katumuksen sakramentin alaisuuteen. On ajateltu sitäkin, että monet jättäisivät tämän takia osallistumasta Ehtoolliseen, koska vierastavat sitä, että katumus kuluu "pakollisena" osana Ehtoolliseen. Ja kuten on aiemmin todettu, ulkopuoliset tahot eivät voi pakottaa ihmistä mielenmuutokseen.

Toisaalta, kun hyvin harvoin osallistutaan katumuksesta, niin samalla kasvaa se vaara, että ihmiset osallistuvat Ehtoollisesta huonosti valmistautuneina. Meidän tulisi esimerkiksi aina olla sovinnossa lähimmäistemme kanssa ja sydämellämme ei saisi olla mitään erillistä synnintaakkaa, kun osallistumme Ehtoollisesta. On totta, että Ehtoollinen on meille sielun ja ruumiin pyhitykseksi ja syntien anteeksi antamiseksi. Mutta Ehtoollinen edellyttää myös mielenmuutosta. Tässä valossa katsottuna venäläinen katumuksen sakramentti osallistuminen ennen Ehtoollista on hyvin ymmärrettävää.

Katumukseen tulisi osallistua säännöllisesti ja niin, ettemme vieraantuisi tästä sakramentista kokonaan. Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös katumuksessa pätee se sääntö, että kynnys kasvaa sitä korkeammalle, mitä pidempään viivyttelemme. Meillä saattaa olla paljonkin sanottavaa, mutta emme vain kykene menemään tähän sakramenttiin. Ihmisen mielessä armahtavainen isä on muuttunut armottomaksi tuomariksi, vaikka asia ei näin olisikaan. Tämän vuoksi säännöllisyys on tarpeen, vaikka se tuntuisikin jotenkin pakonomaiselta.


- Mikään asia Kirkossa ei ole tehty meidän taakaksemme tai rasitukseksi, vaan siksi, että me pystyisimme hengellisesti kasvamaan ja tekemään kaikkemme, jotta sielumme pelastuisi. Katumuksen sakramentti on ihmisen pelastuksen tiellä välttämätön apukeino, tuki ja turva.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Liturgista "kielitaitoa"



Olen olemassa sanonta, että joka seurakunnassa on omia tapoja. - Tai voisiko jopa sanoa, että niin monta kuin on pappia, niin on olemassa myös pieniä liturgisia eroavaisuuksia. Tällaisia eroavaisuuksia on tietysti Suomessa, mutta kun käymme ulkomailla, niin huomaamme eroavaisuuksia olevan siellä aivan yhtä lailla. Tämä ei itsessään tietenkään ole paha asia, jos jumalanpalvelukset pitävät sisällään tietyt olennaisimmat asiat.

Jos ajatellaan jumalanpalvelustemme kehitystä, niin pitää muistaa, että liturgian käsikirja ei tässä nykyisessä muodossaan pudonnut taivaasta Helluntaina apostoleiden käsiin, vaan se on pitkän kehityksen tulosta. Historian saatossa jumalanpalveluskaavoihin on tarttunut mukaan monia asioita ja toisaalta tietyt hyvinkin käytännönläheiset asiat ovat myöhemmin muuttaneet hieman muotoaan ja saaneet enemmän symbolisia merkityksiä. Tästä esimerkkinä liturgian pieni saatto, joka aiemmin oli nimenomaan pyhien tekstien saattamista keskelle kirkkoa luettavaksi. Alunperin evankeliumikirjaa ei säilytetty Pyhällä pöydällä, vaan erillisessä “aarrekammiossa” muiden liturgisten esineiden, kuten ehtoolliskaluston kanssa. Vanhemmasta perinteestä meillä on tänä päivänä muistutuksena Jaakobin liturgia, jossa evankeliumikirja ja muut luettavat tekstit tuodaan saatossa keskelle kirkkoa luettavaksi. Muitakin saaton syntyhistoriaan vaikuttavia tekijöitä on toki ollut, mutta en nyt mene niihin.

Nykyään liturgiassa evankeliumikirja kiertää saatossa alttarista alttariin. Tämä ei itsessään vielä ole mikään turha ele, sillä on aivan oikein, että meille tuodaan nähtäväksi ja kaikkien kunnioitettavaksi Kirkon keskeisin julistuksen väline. Tietysti voisi sanoa, että on kohtuullista ja oikein, että saatto ei menisi vain lyhyemmän kautta, vaan todellakin kiertäisi selkeästi kirkkosalin puolelle, millä tavoin se tapahtuu esimerkiksi piispallisissa liturgioissa (harvemmin toimitetut piispalliset liturgiat ovat joissain asioissa säilyttäneet enemmän liturgian varhaisia piirteitä).

Oikeastaan hyvin monista liturgiassa tapahtuvista asioista voisimme edellä mainitun esimerkin tavoin löytää ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet niiden syntyyn. Monesti ne ovat saaneet uusia muotoja ja merkityksiä ja niitä ei sen vuoksi tarvitse vähätellä. Liturgiassa on toki paljon muitakin asioita, joita voisi tarkastella enemmän ja pohtia niiden soveltuvuutta. Tärkeää olisikin palata siinä mielessä juurille katsoa, että mitkä ovat oleellisia asioita, jotka ovat syystä tai toisesta hautautuneet piiloon. Parhaana esimerkkinä lienee liturgian “salaiset rukoukset”, jotka alunperin luettiin ääneen. - Ovathan ne kuitenkin ME - muotoon kirjoitettuja. Edesmennyt isä Alexander Schmemann teki liturgisen teologian kannalta tässä uraa uurtavaa työtä ja arkkipiispa Paavalin myötävaikutuksesta se on vaikuttanut myös meillä Suomessa liturgiseen elämään.

Mutta nyt voisi oikeastaan mennä asian ytimeen. Jos pohdimme liturgisia asioita, niiden soveltamista ja oikeellisuutta, niin se edellyttää jotain. Nimittäin liturgisen teologian tuntemusta! Tätä voisi verrata kielitaitoon. Me emme pysty lukemaan kirjoja tai olemaan ylipäätänsä kanssakäymisessä sellaisen kielen kanssa mitä emme yhtään tunne. Voimmeko tehdä mitään, tai esittää kritiikkiä jos meillä ei ole asiasta mitään tuntemusta? Minun on vaikea kuvitella, että tulisin toimeen ummikkona Japanissa, sillä en osaa edes kirjaimia saatikka puhua kieltä. Voisin tietysti lukuisia kertoja kuultuani jonkun lauseen toistaa sen suhteellisen sujuvasti, tietämättä kuitenkaan mitä olen edes sanonut.
Tässä piilee oikeastaan se tietynlainen vaara. Mikäli liturgisista asioista ei ole tuntemusta, niin me emme näe käsikirjaa pitemmälle. (Käsikirjaa, joka pitkälti pitää sisällään ne liturgiset asiat, joista jotkut lisäykset edustavat 1800-1900 - luvun Venäjällä vakiintuneita tapoja).  Isä Alexander olisi aivan hyvin voinut olla “tavallinen pappi”, joka olisi tehnyt kaiken pilkun tarkasti käsikirjan mukaan. Silloin meillä Suomessakin varmasti edelleen luettaisiin suurin osa liturgian keskeisistä rukouksista salaisesti (ja ikonostaasin Pyhä portti olisi osan liturgiasta varmasti myös suljettuna.) Tällöin kansan korviin kantautuisivat ainoastaan niiden loppuosat ja doksologiat. Mutta isä Alexander perehtyi hyvin syvällisesti liturgiaan ja hankki sellaisen vertauskuvallisen “liturgisen kielitaidon” asiasta, että hän pystyi näkemään pitemmälle. Hän pystyi kaivamaan esille ne olennaiset asiat, jotka olivat olleet kauan kadoksissa. Arkkipiispa Paavalilla oli samanlaista rohkeutta ja myös asemansa myötä saatua auktoriteettia tehdä nämä asiat seurakunnissamme eläviksi.

Varmasti moni lukija saattaa kokea allergisen reaktion tällaisen isä Alexanderiin liittyvän ylistyspuheen jälkeen, mutta mutta ylistys ei ole oikeastaan tässä se keskeisin asia, vaan muistutus liturgisesta “kielitaidosta”. Meillä tulisi olla edelleen rohkeutta ja uskallusta hankkia tuota kielitaitoa ja sen kautta pohtia liturgisia asioita. Mikäli yritämme tehdä korjauksia ilman kielitaitoa, niin vaarana on mennä myös pahasti metsään. Olen monesti haaveillut siitä, että meillä olisi papiston kesken mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja pohtia hyvinkin avoimesti monia liturgiaan liittyviä asioita. Se ei tarkoita missään nimessä minkään suuren liturgisen vallankumouksen synnyttämistä, vaan ylipäätänsä sitä, että voisimme nähdä käsikirjaa pitemmälle.

Tällä hetkellä meille pappiskoulutuksessa annetaan pohjatiedot liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan. Meillä papeilla on sen myötä alkeellinen liturginen kielitaito. Parempaan pitäisi kuitenkin pystyä ja se vaatii meiltä myös vaivannäköä siinä, että tutkisimme liturgiseen teologiaan ja liturgian historiaan liittyvää kirjallisuutta oma-aloitteisesti ja kävisimme siitä myös hyödyllistä keskustelua.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Herran rukous - Yhteenveto

Liturgisessa yhteydessä Isä meidän – rukous päättyy doksologiaan: ”Sillä Sinun Isä, Poika ja Pyhä Henki on valtakunta, voima ja kunnia, nyt aina ja iankaikkisesti. - Amen.” Isä meidän rukouksen myötä liturgiassa siirrytään valmistautumaan Ehtoolliseen. Isä meidän – rukousta ei voi lausua liian huolettomasti ja yhtä lailla Ehtoolliseen ei voi osallistua valmistautumatta. Isä meidän rukouksen sisältöä voidaan pitää myös eräänlaisena edellytyksenä siihen, että ihminen on kelvollinen osallistumaan Ehtoollisesta. Jos me esimerkiksi olemme rukouksen sanojen mukaisesti antaneet lähimmäisellemme anteeksi, niin silloin myös voimme osallistua Kristuksesta.
Kuten olemme edellä huomanneet, niin tämä rukous pitää sisällään paljon tärkeitä asioita. Se ei ole pelkkää pyytämistä, vaan sen tarkoituksena on vahvistaa meitä muokkaamalla koko elämänasennettamme. Jumalan tahdon toteutuminen, syntien anteeksi saaminen ja pahalta varjeltuminen edellyttävät meiltäkin toimintaa. Tässä itse asiassa korostuu ortodoksinen opetus siitä, että pelkkä usko ei itsessään riitä pelastuksen tiellä, vaan meiltä vaaditaan myös uskonmukaisia tekoja.

Edellä olemme huomanneet myös sen, että Isä meidän - rukouksen merkitys avautuu meille uudella tavalla, kun tutkimme sitä pyhien kirjoitusten valossa. Olemme edellä käsitelleet raamatunlainauksia, jotka on otettu Vanhasta Testamentista. Monet Kristuksen opetuksista avautuvat paremmin VT:n valossa, eli Isä meidän - rukouksen sisällönkin avautuminen edellyttää meiltä pyhien kirjoitusten tuntemusta. Suuressa paaston alusta alkaen Raamatun lukeminen aloitetaan heti ensimmäiseltä sivulta, eli maailmaan luomisesta. Miksi näin? Sen vuoksi, että Suuri paasto on opetettavien valmistamista Kirkon jäsenyyteen ja Raamatun tuntemus on nähty yhtenä tärkeimpänä asiana mitä tuleville jäsenille voidaan opettaa. Pyhä apostoli Paavalikin antoi tämän ohjeen Timoteukselle: ”Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen.” (1.Tim. 4:13) Tiedämme sen, että evankeliumi ei ollut vielä kirjallisessa muodossa apostoli Paavalin aikana, jolloin kyse on ollut nimenomaan VT:n teksteistä, joiden tärkeyttä Paavali halusi korostaa Timoteukselle.
Myös Suuren paaston ensimmäiseltä viikolta tuttu pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanoni avautuu täydellisesti vain niille, jotka tuntevat Raamatun kunnolla.


Me puhumme ortodoksisessa kirkossa monissa yhteyksissä salaisuuksista. Se ei tarkoita niinkään salamyhkäisyyttä, joka ei kestäisi päivänvaloa. Salaisuus ei tarkoita myöskään sitä, etteivätkö ihmiset olisi kykeneviä näitä oppimaan ja ymmärtämään. Salaisuudella tarkoitetaan sitä, että ne on tarkoitettu niille, jotka sen pystyvät käsittämään. Ja luonnollisesti meillä on vastuu valistaa niitä, jotka kasvavat Kirkon yhteyteen, että he käsittäisivät oikealla tavalla nämä salaisuudet. Ymmärrämme varmasti, että Isä meidän – rukouskin jää vaillinaiseksi, mikäli sen lausujalla ei ole käsitystä sen sisällöstä. Ja toisaalta rukous voi jopa kääntyä meitä itseämme vastaan, jos lausumme se huolimattomasti. Juuri tämän vuoksi Isä meidän – rukouskin on ollut varhaisessa käytännössä rukous, joka on lausuttu vasta juuri ennen Ehtoollista, jolloin läsnä ei ole ollut muita kuin Kirkon jäseniä. Nykypäivänä käytäntö on toinen ja tätä rukousta lausutaan paljon useammin. Tästä huolimatta meidän on syytä muistaa, että tämä rukous on sisällöltään äärimmäisen tärkeä ja meidän tulisi aina kaikella huolellisuudella ja hartaudella lausua se.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Herran rukous - Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta

Tämä rukouksen kohta saa meidät varmasti mietteliääksi. Miten Jumala liittyy kiusauksiin? Ei kai ole mahdollista, että Jumala haluaisi tietoisesti kiusata meitä ihmisiä ja saattaa meidät tätä kautta lankeemukseen?
Voimme heti alkuun todeta, että Jumala ei kiusaa meitä ihmisiä siinä mielessä, mitä tämä sana antaa ymmärtää. Pyhä apostoli Jaakob sanoo kirjeessään seuraavasti: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Kenties sana kiusaus ei olekaan paras mahdollinen käännös tässä kohdassa, vaan pikemminkin voisi puhua koettelemuksesta tai kokeesta. Viidennessä Mooseksen kirjassa sanotaan seuraavasti: 
Muistakaa, kuinka Herra neljänkymmenen vuoden aikana johdatti teitä pitkällä matkallanne autiomaassa. Hän kuritti teitä ja pani teidät koetukselle, saadakseen tietää, aiotteko todella noudattaa hänen käskyjään vai ette. -- Painakaa siis mieleenne, että niin kuin isä kasvattaa lastaan, niin Herra, teidän Jumalanne, kasvattaa teitä. Noudattakaa hänen käskyjään, kulkekaa hänen tietään ja pelätkää häntä.” (5. Moos. 2, 5-6)

Meitä ihmisiä koetellaan monella eri tavoin, mutta tästä huolimatta Jumalan tarkoituksena ei ole johdattaa ihmistä epäonnistumiseen. Kenties tästä hyvänä arkisena esimerkkinä on koulujen kokeet tai autokoulun insinööriajo. Eihän näidenkään tarkoituksena tai päämääränä ole epäonnistuminen, vaan nimenomaan onnistuminen ja kykyjemme vahvistaminen.

Me pyydämme sitä, että me jaksaisimme selvitä koettelemuksista emmekä luopuisi toivosta. Me varsin hyvin tiedämme sen, että Jumalaan uskominen ja hurskaat elämäntavat eivät vielä vapauta meitä koettelemuksista. Abrahamia, Jobia ja koko Israelin kansaa koeteltiin. Myös itse Kristusta koeteltiin erämaassa. Me emme voi pitää jonkinlaisena itsestäänselvyytenä sitä, että olisimme uskovaisina ihmisinä koettelemuksista vapaita. Pyhä Andreas Kreetalainen kysyykin katumuskanonissa seuraavasti puhuessaan Jobista:
Jos hän, joka oli vanhurskas ja kaikessa moitteeton, ei välttynyt eksyttäjän väijytyksiltä ja ansoilta, niin mitä sinä, kurja sielu, joka rakastat syntiä, tekisit, jos tällainen yllättäen tulisi osaksesi?”

On selvää, että itse vastoinkäymisissä me harvemmin näemme mitään hyvää. Suurissa koettelemuksissa voimme jopa menettää toivomme ja luovuttaa. On sanottu, että uskon vastakohta ei ole niinkään epäusko vaan toivottomuus, joka voi katkaista ihmisen yhteydet niin Jumalaan kuin lähimmäisiin. Parempi vaihtoehto onkin taistella ja jatkaa eteenpäin. Jos meissä on halua jatkaa eteenpäin, niin saatamme vuosia myöhemmin todeta, että monet koettelemukset ja vastoinkäymiset ovat opettaneet ja vahvistaneet meitä. Monissa kulttuureissa vanhoja ihmisiä kunnioitetaan suuresti ja heidän elämänkokemustaan arvostetaan. Monesti tuo elämänkokemus ja siihen liittyvä viisaus on saavutettu monien koettelemusten kautta. Jos osaisimme kuunnella ja noudattaa heidän neuvojaan, niin silloin pystyisimme välttymään monilta kiusaajan ansoilta.

Vastoinkäymisissä ja koettelemuksissa Paholainen koettaa saada ihmisestä yliotteen ja saattaa meidät toivottomuuden tilaan. Rukouksen lopussa pyydämme, että näin ei tapahtuisi. Samalla me pyydämme varjelusta kaikista pahoista asioista, jotka tapahtuvat sielunvihollisen toimesta. Kun puhumme siitä, että varjeltuisimme pahasta, niin se tarkoittaa myös sitä, että itse pyrkisimme noudattamaan kaikkea sitä mikä varjelee meitä pahasta. Kun opetuslapset kysyivät Kristukselta, että miksi he eivät voineet ajaa ulos pahaa henkeä, niin Kristus vastasi: ”Tämä laji ei lähde muulla kuin rukouksella ja paastolla.” (Matt. 17:21) Paha ei lähde pois pelkästään pyytämällä, vaan se edellyttää tekoja. Jos synti vie ihmistä pois Jumalasta, niin pyhittyminen vie ihmistä kohti Jumalaa. Rukoukseen ja paastoon liittyen on mielenkiintoista huomata, että karjalassa paastoamisesta käytettiin nimitystä ”pyhittäminen”. Paastoaminen (johon myös rukous olennaisena osana kuuluu) johdattaa ihmistä pyhittymisen tiellä ja samalla se varjelee ihmistä pahalta.

Voisimme tietysti luetella monia yksittäisiä asioita, jotka auttavat meitä taistelussa pahaa vastaan. Lyhyesti voi kuitenkin sanoa, että paras apu on Kirkko ja Traditio. Kirkko itsessään on ”pelastuslaitos”, jonka tarkoituksena on varjella ihmistä ja johdattaa hänet Jumalan yhteyteen. Tässä merkittävimpänä välineenä ovat pyhät toimitukset. Traditioon sisältyy se viisaus, jonka avulla me pystymme elämään hyvää ja turvallista elämää. Esimerkiksi uskonoppia ja kanoneita ei määritelty sen vuoksi, että ihmisten uskonmukaista elämää olisi haluttu rajoittaa, vaan ne syntyivät virheiden kautta ja siksi, ettei niitä tulevaisuudessa toistettaisi. Pyhien ihmisten opetuksetkin kuuluvat Traditioon, koska niiden tarkoituksena on johdattaa ihmiset kohti hyvää elämää.


Sielunvihollinen käyttää monia keinoja siinä, että ihminen harhautuisi oikealta polulta. Monesti tämä tapahtuu vieläpä niin salakavalasti, että se on naamioitunut hyväksi ja uskonmukaiseksi toiminnaksi. Esimerkiksi kuinka paljon pahuutta ja julmuutta tapahtuu tässä maailmassa uskon nimissä? Myös Raamatun opetus ja Traditio voidaan helposti kääntää nurinkuriseksi, kun niistä otetaan jotain pois, lisätään jotain tai jopa suoraan muutetaan sisältöä. Myös irtonaisia raamatunlauseita käytetään sosiaalisessa mediassa joko ajamaan jotain yksittäistä asiaa tai toisaalta halventamaan kirkon opetusta. Irtonaisista raamatunlainauksista on ainoastaan silloin suurta hyötyä, kun ihminen tietää ja ymmärtää sen kokonaisuuden josta se on otettu. Kysymys kuuluukin, että miten hyvin ihmiset tuntevat tuon kokonaisuuden?